Äänestyksiä ja raukeamaan jättämistä

 

Tänään äänestimme Pekka Niirasen kanssa samalla tavalla. Tosin koko muukin sali oli kanssamme yksimielinen. Eduskunnan käsittelyyn lähti laki sähköisen kokouksen mahdollisuudesta. Saamme tulevaisuudessa pitää sähköisiä kokouksia, kunhan eduskunta tämän muutoksen pikaisesti hyväksyy. Kirkkohallitus toimi lainvalmistelussa nopeasti, kun monet suuret seurakuntayhtymät sitä pyysivät.

Kirkon rakenteet puhuttavat täällä aina, niin tänäänkin. Niiden muuttaminen on kuitenkin työlästä ja vaikeaa. Itsenäiset seurakunnat eivät halua, että heidän itsemääräämisoikeuteen puuttutaan. Hiippakunnat vielä vähemmän. Etenkin hiippakuntien määrän kasvu näyttää olevan suuri uhka. No, ylipäätään hiippakuntamalli ei lähemmässä tarkastelussa saanut suurta kannatusta. Valiokunta päätyi yksimielisesti ratkaisuun, että edustaja-aloite seurakuntayhtymien sulauttamisesta hiippakuntiin jätetään raukeamaan. Tuo malli olisi ratkaissut kyllä joitakin ongelmia, mutta tuonut mukanaan paljon uusia.

Rakenne täytyy kuitenkin miettiä tavalla tai toisella uudelleen. Se jää loppukauden tehtäväksi. Tulevaisuusvaliokunta ja talousvaliokunta tarjoaa omaa aikaansa siihen. Ehkä ainoa tapa onkin miettiä asioita isolla joukolla, mutta niin, että seurakuntien itsenäisyys turvataan. Myös osa-aluehallintoa pitää kehittää niin, että paikallisidentiteetti voisi säilyä. Tähän toivoisin hiippakuntien rohkaisevan seurakuntia.

Strategiakeskustelu jatkui vielä perjantaina. On jakolinjoja ja painotuseroja. Toiset ajattelevat toiminnan uudistamisen olevan ratkaisu, toisen peräänkuuluttavat kirkon muutosta, jossa jokainen ihminen on tervetullut sellaisenaan. Niin kuin Jukka Hautala äsken sanoi, onneksi Kristus tulee lukittujen ovien läpi sinnekin, missä kirkko sulkee ovensa tai on vieras ja etäinen.

Pelkoa ja toivoa

Elisen päivän keskustelu nelivuotiskertomuksesta osoitti, että jotain on kirkolliskokouksessa muuttunut. Täällä on monia, minua nuorempia naisia, jotka ovat rohkeita ja pelottomia. Nyt he ovat astuneet päätöksenteon näyttämälle, eivätkä he enää häpeä tuoda esiin oman sukupolvensa elämänkokemuksia ja kirkon patriarkaalisia rakenteita. He eivät myöskään ole enää vaiti, kun heidän puheenvuorojaan kritisoidaan, vaan tarttuvat asioihin ja tarkentavat sanomisiaan. Jos siis eilen olin pessimisti, tänään olen tässä salissa optimisti. Kiitos puheenvuoroista Pauliina Järvinen, Kirsi Pohjola, Marjaana Toiviainen, Mirva Lehtinen ja Heidi Zitting ja monet muut!

Hallintovaliokunta on työskennellyt rakenneasioiden parissa. Esitimme, että seurakuntien tueksi laaditaan puuttumiskynnyskriteeristö, jota vasten seurakuntien elinkelpoisuutta tarkastellaan. Seurakunnat tarkastelevat omaa tilannettaan näiden kriteerien valossa toimintakertomuksen ja tilinpäätöksen yhteydessä. Tämä yleiskirjetasoinen velvoite hyväksyttiin ja se auttaa toivottavasti seurakuntia. Hallintovaliokunta esitti myös, että tuomiokapituleilla olisi velvollisuus aloittaa selvitystyö, mikäli seurakuntien talous ei enää kestä. Piispat kuitenkin vastustavat kaikkea hiippakuntien hallintoon vaikuttavaa muutosta ja säännösten yhtenäistämistä. Siksi säännösmuutos kaatui. Tämä on valitettavaa, sillä tämä ei tue seurakuntia, eikä aseta niitä yhdenvertaiseen asemaan.

Tänään keskusteltiin avioliitosta - kuinkas muuten. Pitkän, pitkän keskustelun jälkeen päätimme luvuin 64-40, että avioliittoon voidaan vihkiä pari, josta vain toinen kuuluu kirkkoon. Osa perinteisemminkin ajattelevista siis näkee kuitenkin, että maailma ympärillä muuttuu ja olemme uudessa tilanteessa. Asia palaa kuitenkin vielä säännösmuutoksena saliin ja silloin siihen tarvitaan määräenemmistö.

Pienin askelin kuljetaan eteenpäin. Aloite sukupuolineutraalista nimistöstä meni läpi. Sitä aletaan toteuttaa hallinnossa ja muutokset tehdään myös lakiin sitä myöten, kun uutta lainsäädäntöä syntyy. Sellaiset nimikkeet kuin lakimiesasessori tai selvitysmies jäävät pikku hiljaa historiaan. Ylipäätään yleisvaliokunta on yllättänyt tällä kaudella raikkaudellaan ja hyvillä mietinnöillä.

Kuvassa on Kuopion uusi pappisedustaja Ruut Hurtig, joka piti perjantaina hienon saarnan Jeremiasta, josta Jumala tekee pronssimuurin asialleen, muurin, jossa on kuitenkin särönsä. Se oli tämän kirkolliskokousviikon paras hengellinen puhe. Vahvuutta ei ole ilman murtumia.

Kirkkolaista ja tunnustuksesta

Elämmekö kirkon syksyä? Sitä olen miettinyt täällä tänään. Kirkkolain kodifiointi ja siihen tulevat muutokset ovat tämän viikon tärkein asia. Ainakin näin teknisesti. Salissa käytiin pitkä keskustelu ns. tunnustuspykälän paikasta. Osa edustajista haluaa säilyttää sen kirkkolaista, vaikka eduskunnan perustuslakivaliokunta toisin edellyttää. Uuden polven kansanedustajilla on vaikeaa ymmärtää, miksi tunnustuksesta pitäisi säätää lain tasolla ja eduskunnassa.

Asiasta keskusteltiin kaksi tuntia. Huhun mukaan kirkkohallituksen täysistunto keskusteli tästä samaisesta asiasta neljä tuntia. Asiaan näyttää liittyvän paljon pelkoa. Joistain puheenvuoroista voi kuulla kaikuja siitä, että lakiin kirjattu tunnustuspykälä olisi niin vahva kirkon autonomian tae, ettei perustuslakiin kirjattu tasa-arvo ja yhdenvertaisuus koskisi kirkko lainkaan. Toisten mielestä kyse on kirkon identiteetistä ja rohkeudesta olla kirkko. Suurin osa salista kuitenkin pitää tunnustuksen siirtämistä kirkkojärjestykseen perusteltuna. Tähän joukkoon näyttävät kuuluvan myös salin lestadiolaisedustajat - ainakin jos puheenvuoroihin on uskominen.

Lakiasiantuntija Timo Esko painotti, että eduskunnan lakiasiantuntijat ovat nyt toisen sukupolven ihmisiä kuin joitakin vuosia sitten. Heille ajatus tunnustuksesta kirkkolaissa on vieras. Myös lakia laadittaessa painopisteet ovat muuttuneet ja se on hyväksyttävä täälläkin.

Nyt aletaan käsitellä nelivuotiskertomusta. Tosiasia on, että kaikki murenee ympärillä. Nuoret naiset kokevat kirkon paikkana, joka ei edusta tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta - asioita, jotka ovat heille tärkeitä arvoja. Lapsia ei haluta liittää tällaiseen instituutioon. Ja oikeassahan he ovat. Kokonaiskuvassa se on totta, vaikka yksittäisissä seurakunnissa tilanne voi olla toinen.

Nelivuotiskertomuksen toimenpide-ehdotukset ovat hyviä: yksilöllisyys on huomioitava, uskontoteologista keskustelua luotava, uusia hengellisyyden muotoja on löydettävä ja niihin rohkaistava. Mutta yksittäiset temput eivät auta, jos kokonaiskuva kirkosta ei muutu. Enkä enää usko kokonaiskirkon tasolla sen muuttuvan. Seurakunnassa kylläkin.

Tulipa tästä nyt pessimistinen päivitys. Toivoahan on aina. Kristinuskossa on aina toivoa, vaikka instituutio ympärillä murenisikin.