perjantai 11. marraskuuta 2016

Elämää ja ihmisiä



Istuntoviikko on lopuillaan. Talvinen aamuaurinko siivitti päätösmessua. Väsynyt väki kulki kirkkoon ja sieltä vielä tänne saliin. Työt on kohta tehty. Muutama päätös vielä pöytään ja sitten kotiin.

Tulevaisuuskomitean mietintö lähti matkalle eteenpäin. Melkein kaikki valiokunnat antavat siitä lausunnon ja tulevaisuusvaliokunta yrittää saada sen käsittelyyn jo ensi toukokuun istuntoviikolla. Vastaanotto täällä salissa on ollut hyvä. Veikkaisin, että asia menee kyllä eteenpäin, joskin jotkut uudistukset näyttävät olevan mahdottomia. Tosin seurakuntarakenneuudistuksen ympärilläkin oli aikoinaan hyvää pöhinää, mutta asioiden konkretisoituessa epäilevien äänet lisääntyivät.

Rolf Stefansson puhui tänään lähetyksestä ja sen moninaisuudesta ja varoitti kirkkoa kapeuttamassa sitä. Ehkä juuri missioajattelusta käsin on helppo katsoa myös tätä kirkolliskokouksen työtä ja kaikkea sitä, mikä on täällä vaikeaa viedä eteenpäin. Hän muistutti, että todellinen elämä ei mahdu lokeroihin. Ja että suomalainen dogmatiikka niin helposti unohtaa elämän, joka rikkaana kulkee meidän keskellämme.





torstai 10. marraskuuta 2016

Naisista ja erilaisuudesta

Naispappeus hyväksyttiin tässä samassa salissa kolmekymmentä vuotta sitten. Nyt papeista naisia on täällä ehkä kolmannes, suunnilleen samassa suhteessa kuin naisia tämän kirkolliskokouksen kokoonpanossa muutenkin. Keskusteluja kuunnellessani olen miettinyt, miltä tämä kirkko näyttäisi, jos pappisvirkaa ei olisi avattu naisille. Huhujen mukaan määräenemmistöä asian taakse ei olisi saavutettu nykyisessäkään kirkolliskokouksessa.

On vaikea käydä sellaista mielikuvitusleikkiä, mutta ehkä jotain varovaisia arvioita voisi tehdä. Olisi todennäköistä, että kirkon jäsenmäärä olisi nykyistä pienempi ja papeista voisi olla vähitellen pulaa. Elämän moninaisuus ei olisi ehkä keskusteluissa samalla tavalla läsnä kuin nyt. Ja lämpöä ja iloa olisi vähemmän. Mutta olisiko teologiakin toisenlaista tai entistä yksipuolisempaa? Vaikea sanoa.

Väistämättä tämä kulki mielessäni eilen, kun kuuntelin pitkää keskustelua kirkon mahdollisuudesta vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja. Keskustelua riitti, vaikka sen pohjana olivat vain kirkkohallituksen ja piispainkokouksen selvitykset. Pekka Simojoki vertasikin eilistä keskustelua tennisotteluksi, jossa pallo liikkui verkon toiselta puolelta toiselle.

Tennisottelun lisäksi eilen oli kuultavana myös jonkinlainen hämmennys ja suru puolin ja toisin. Moni kysyi, miten pääsemme tästä eteenpäin. Haava on niin suuri. Salissa oli kuultavissa hentoinen pohjavire sille, että olisiko sittenkin löydettävissä jonkinlainen yhteinen tie. Tuomitsevien ja periaatteellisten puheenvuorojen lomassa kuului vahvasti myös sovinnon ääni. On selvää, että salissa on kysymykseen hyvin erilaisia kantoja, eivätkä ne tule muuttumaan. Siksi olisi löydettävä malli, jossa erilaiset käsitykset avioliitosta voisivat elää rinnakkain kirkossa. Jotkut toivovat vihkioikeudesta luopumisen olevan tuo tie. Sen vaikutuksia kirkkoon lähdetään nyt selvittämään.

Annika Määttänen sanoi tänään hyvin, että jos haluamme aidosti rakentaa moniäänistä kirkkoa, silloin meidän on hyväksyttävä se tosiasia, että tulemme uskonkysymyksissä ratkaisevasti erilaisiin ja jopa täysin vastakkaisiin näkemyksiin. Avoimuus ja suvaitsevaisuus punnitaan siinä, että kestämme todellisen erilaisuuden.

Voiko sellainen tie olla mahdollinen? Niin, voiko? Sellaisella tiellä toinen ei nouse toisen yläpuolelle ja eikä tiedä toista enemmän. Sellaisiakin ääniä taas tänään kuulin ja mietin, olenko sittenkin kuullut vain sitä, mitä halusin kuulla.





keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Tulevaisuudesta ja parisuhteista

Aamulla maailma oli kääntynyt uuteen asentoon, mutta kirkolliskokous jatkoi työtään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Keskustelua ja puhetta on riittänyt aamusta iltaan, mutta Trumpit ja Clintonit vilahtelivat niissä vain sivulauseissa.

Tulevaisuuskomitean mietinnön käsittely aloitettiin jo eilen ja sitä on jatkettu tänään koko aamupäivän. Keskustelun yleissävy on ollut yllättävän positiivinen, vaikka edustajat näyttävät kommentoineen mietintöä tämän päivän Kotimaa-lehdessä varsin varautuneesti. Osa edustajista näkee siinä mahdollisuuden uudistaa kirkkoa, osa pelkää oman valtansa menettämistä.
Rakenteellisissa uudistuksissa keskustellaan aina myös vallasta, vaikka tässä salissa se on ollut yleensä vaiettu aihe. On niitäkin, joiden mielestä mitään ei saa tehdä tai muuttaa.

Mietinnön kaikkein tärkein asia liittyy kuitenkin ajattelutavan muutoksiin, ei sitä voi ohjata lailla. Toimintakulttuurin on kuljettava kontrollista luottamukseen. Erilaisuus ei ole uhka, vaan mahdollisuus. Yhdessä olemme enemmän. Näiden on toteuduttava kaikilla hallinnon tasoilla. Mutta koska täällä säädetään lakia, niin hallintoon on tulossa myös muutoksia. Tämä on tämän kirkolliskokouskauden tärkein asia ja toivon sille todella myötätuulta.

Kirkkohallituksen kyselytunti on muuttanut muotoaan. Ennen niin puuduttava ja kiusallinen kyselytunti on raikastunut ja saa aikaan mukavaa säpinää. Lyhyet kysymykset ja lyhyet vastaukset herättelevät salia. Esille on otettu virallisten lähetysjärjestöjen suhtautuminen naispappeuteen, kirkon edustuskulut ja alkoholin tarjoaminen, monikulttuuristen perheiden haasteet, yhtymän mahdollisuus perustaa toiminallisia virkoja ja kirkon kiky-sopimus ja paljon muusta.

Mutta oikeasti täällä puhutaan avioliitosta, vaikka syysistunnossa ei voi tehdä aloitteita, eikä jättää ponsia. Se näyttää elävän pinnan alla eri tavoin asiasta ajattelevilla. Arkkipiispa esitteli piispojen selonteon avioliittolain muutoksen johdosta ja totesi, että se ei kerro kirkon tulevaisuuden suunnasta vaan vallitsevasta tilanteesta. Avoimesti esille nostettiin se, että piispojen kesken tulevaisuuden suunnasta ollaan eri mielisiä.

Keskustelussa kysyttiinkin, miten piispainkokous suhtautuu pohjoismaisten sisarkikkojen ratkaisuihin ja perusteluihin samaa sukupuolta olevien avioliitosta. Onhan meillä sama tunnustus. Nyt osa piispoista vetoaa anglikaanien avioliittokäsitykseen ja sisarkirkkojen kannat jäävät mainitsematta kokonaan.

Mutta muuten tämä keskustelu on enemmän tai vähemmän juupaseipäs -keskustelua. Tätäkin keskustelua kuunnellessani ajattelen, että jokaisen kirkolliskokousedustajan pitäisi osallistua kunnioittavan keskustelun viikonloppuun ja kuulla vastapuolta. Salissa saisi puhua vasta, kun olisi ollut siellä. Ehkä sitä kautta voisi kasvaa yhteinen tie.


tiistai 8. marraskuuta 2016

Kelloista ja hankkeista

Mustanpuhuva joukko asteli aamulla melkein jouluisissa tunnelmissa Maarian kirkkoon. Mutta tunnelma oli iloisen odottava ja messu ihanan kaksikielinen. Keskiaikaisen kirkon uumenissa mietin taas kerran, että olen vain matkalainen pitkässä ajan ketjussa. Nyt on minun vuoroni istua tässä, sitten tulee jonkun toisen vuoro. Ajatus antaa perspektiiviä myös tähän kirkolliskokoustyöskentelyyn, sillä tänään tehdyt päätökset voivat olla kahdenkymmenen vuoden päästä jo auttamattoman vanhoja.




Tuo sama pitkä aikajanan ketju oli kuultavissa myös arkkipiispan avauspuheenvuorossa, jossa nostettiin esiin kirkon ja kirkonkellojen viesti ja ihmisen arvo.

"Symbolisten viestien ääni on aina moninainen. Sitä ei voi määrätä. Mielellään ajattelisi, että kirkonkellon kaksitoista lyöntiä kertovat levollisuudesta ja luottamuksesta epävarman maailman keskellä. Mielellään ajattelisi, että niissä kuuluu toisen maailman ääni ja kutsu vuoropuheluun Jumalan kanssa. Mielellään ajattelisi, että ne kertovat moraaliarvostelun sijasta ihmisten ja elämän arvosta ja arvokkuudesta, rohkeudesta ja toivosta, joka on syvempää kuin tämän elämän murhe."



Käytännön seurakuntatyön kannalta tämän päivän ehkä keskeisin kysymys liittyi ehtoolliseen. Periaatteessahan ehtoollispöytään saisi polvistua vain kirkkomme kastetut jäsenet, mutta seurakuntien todellisuus näyttää usein aika toisenlaiselta. Vaikea on ehtoollispöydässä kysyä, oletko kirkkomme jäsen. Porvoon hiippakuntavaltuusto esittikin, että ehtoollispöytä olisi avoin pohjoismaisten sisarkirkkojen tavoin. Piispainkokous vierastaa asiaa ja haluaa antaa omat ohjeensa, jotka toivottavasti ovat kuitenkin nykyistä käytäntöä avoimempia. Mielenkiintoista nähdä, millaisena mietintönä tämä perustevaliokunnasta saliin tulee.

Kirkon keskusrahaston toiminta- ja taloussuunnitelma keskustelutti salia pitkään. Kirkon yhteiset hankkeet, kuten uusi tilastouudistus herätti paljon närää. Yhteinen kokemus näyttää olevan se, ettei seurakuntien todellisuus kuulu riittävästi näissä uudistuksissa, eikä niitä tehdä seurakuntien omista tarpeista käsin. Ja kenen tehtävänä on rahoittaa kansainvälisen työn hiippakuntasihteerit? Kirkon keskusrahaston vai järjestöjen? Jotain siitä vielä tällä viikolla lausutaan.

Ja sitten tietysti päivän herkkuhetki ministeri Gran-Laasosen seurassa. Aika monen edustajan silmät kostuivat, kun ministeri kertoi kolmivuotiaan tyttärensä kirkkokäynnistä ja ehtoollispöydästä, jossa Irja Askola siunasi pienen tytön sanomalla, että tämä saa hyvän elämän. Sen tyttö oli muistanut vielä seuraavanakin päivänä.








maanantai 7. marraskuuta 2016

Turkua ja pakkasta


Ihmisiä saapuu ripotellen Turkuun. Osa valiokunnista aloittaa tänään, osa edustajista tulee vasta huomenna. Kättelyä, kasvoja, kuulumisia. Nimet ovat vielä vähän hakusessa. Kuka nyt taas oli kukakin. Turun kristillisen opiston henkilökunta jaksaa olla aina vain ystävällinen ja ymmärtäväinen tämän moninaisen joukon tarpeiden keskellä.

Talousvaliokunta on ollut aamusta asti työn touhussa. On mielenkiintoista seurata, miten uusi valiokuntakokoonpano toimii ja hahmottaa kirkon työn kokonaisuutta. Ja miten itse kukin meistä löytää siellä oman paikkansa. Kestää jonkun aikaa ennen kuin meistä tulee taas kiinteä ryhmä. Työlistalla on Kirkon keskusrahaston toiminta- ja taloussuunnitelma ja pari talousarvioaloitetta. Siis aika tavallinen setti.

Suuria tunteita ei ole havaittavissa talousvaliokunnassa, vaikka niitäkin tällä viikolla kirkolliskokouksessa liikutellaan. Tulevaisuuskomitean mietintö koskettaa tavalla tai toisella jokaista salissa istuvaa. Siinä puhutaan myös vallasta ja hierarkioista ja toimintakulttuurin syvistä muutoksista. Toivon vain, että mietinnön yleiskeskustelussa ei juututtaisi niihin asioihin, jotka koskettavat puhujien omaa valtaa ja sen menettämisen pelkoa. Sitä enemmän pitäisi jaksaa katsoa tulevaisuuteen ja muutokseen, joka kantaisi näiden omien vallan vuosien yli ja tukisi seurakunnan perustyötä.

Ja tietysti täällä puhutaan tasa-arvoisesta avioliitosta ja piispainkokouksen selonteosta ja oikeudellisesta selvityksestä. Mutta muuta kuin puhetta ei tältä viikolta kannata odottaa. Toiminnallisia aloitteita voi tehdä vasta kevätistunnossa. Pinnan alla tämä asia täällä kuitenkin elää, avoimena haavana puolin ja toisin.

Ulkona paukkuu pakkanen ja luntakin taitaa juuri nyt ripottaa. Toivotaan nyt kuitenkin, että kirkon tulevaisuus ei mene pakkasen puolelle, vaan siellä vallitsee ainainen kevät.

perjantai 13. toukokuuta 2016

Vaaleista ja ajankohdista

 



Aamun messua vietettiin tänään oman hiippakuntamme voimin. Joensuun väki vastasi esirukouksesta. Hienoa oli myös Pekka Kososen vastausmusiikiksi tekemä kaikulaulu, joka soi raikkaana keskiaikaisen kirkon uumenissa.

Täysistunnossa valittiin kirkkohallituksen täysistunnon jäsenet. Pappien vuorot kiertävät hiippakunnittain ja tällä kertaa vuorossa olivat Espoo ja Kuopio. Seuraavat neljä vuotta reissaan kerran kuussa Helsinkiin päättämään kirkon yhteisistä asioista. Olen kiitollinen hiippakuntavaltuuston pappisjäsenille, jotka luottivat minuun ja joilta sain tämän tehtävän.

Seurakuntavaalin vaalipäivä muuttuu. Isänpäivästä tullaan luopumaan tai ainakin siihen suuntaa aletaan valmistelu. Muuten ei täällä tänään sitten juuri mitään päätettykään.

Arkkipiispa nosti vielä loppupuheenvuorossaan esille kotoutumisen kysymykset ja teki analogian maahanmuuttajien kotoutumisen ja kirkolliskokoukseen kotoutumisen välille. Kotoutuminen alkaa kohtaamisesta: kättelystä, juttelusta. Se koskee sekä niitä, jotka ovat uusia ja niitä, jotka ovat olleet täällä aikaisemminkin. Me kotoudumme olemaan täällä yhdessä. Ja pelisääntöjen oppiminen. Sekin on kotoutumista, niin kuin oma paikka ja oma tehtävä. Kysymys on lopulta vierauden ja ulkopuolisuuden kokemuksen murtamisesta. Siinä riittää työtä. Niin täällä kuin tässä maassa - niin itselle ja muille.

torstai 12. toukokuuta 2016

Demokratiasta ja avioliitosta

Onko demokratialla kirkossa merkitystä? Siitä ollaan jollain lailla täällä eri mieltä. Tai ehkä olisi oikeampaa sanoa, että demokratia ymmärretään täällä eri tavoin. Osa ajattelee, ettei vaalituloksella ole enää mitään merkitystä sen jälkeen, kun edustajat on valittu. Sen jälkeen ratkaisee vain yhteinen sopiminen ja kirkon opista ja elämästä nouseva yhteinen tie. Demokratia on kirkkoon sopimaton kummajainen, kirkon itseymmärrykselle nuori ja vieras. Toiset taas haluavat avointa keskustelua siitä, ketä me täällä edustamme ja mitä asioita ajamme. Seurakuntalaisten antamalla mandaatilla on merkitystä.

Oikeastaan puhumme siitä, miten ymmärrämme kirkolliskokouksen ja sen luonteen. Joskus tosin ihmisten mielipide vaihtelee sen mukaan, onko demokraattinen päätös itselle tai omalle viiteryhmälle edullinen vai haitallinen. Ihmisiähän täällä ollaan. Voisi ajatella, että uudistajat kannattavat demokratiaa, säilyttäjät kavahtavat sitä. Mutta ei se ihan niinkään mene.

Miten siis mennä asiassa eteenpäin? On ongelmallista kieltää demokratian merkitys päätöksentekoelimessä, joka säätää lakia ja kirkon järjestystä. Jos päätöksenteko ei perustu demokratiaan, vaarana on, että vallankäyttö ei ole julkista, vaan tapahtuu harmaan verhon takana. Valtaa käyttää aina joku tai jotkut. Valtaa käytetään joko yhteisin pelisäännöin tai peitellysti. Jos tästä voidaan olla samaa mieltä, päästään etsimään yhteistä tietä, näkyä, jossa sovitellaan ja etsitään yksimielisiä päätöksiä ja päätösehdotuksia. Ja lopulta täällä kuitenkin painetaan äänestysnappia ja äänestetään demokraattisesti.

Nyt salissa käydään lähetekeskustelua kirkon vihkioikeudesta luopumisesta.
Olen itse empivällä kannalla asian suhteen. Tiedän monia, jotka haluavat pitää vihkioikeudesta kiinni. Toisaalta näen käytännön työssä, miten vähän me enää vihimme. Avioliitossakin on kysymys ennen muuta siunaamisesta, emmekä me menetä paljon vaikka juridinen oikeus häviäisi. Etenkään teologisesti tämä ei ole iso kysymys. Mutta toki Suomi on suuri maa ja eri puolilla erilainen.

Keskustelu on ollut pitkä ja siinä esitettiin, että aloite jätettäisiin raukeamaan ilman valiokuntakäsittelyä. Tapa on täällä aivan poikkeuksellinen. Onhan meillä aikaa, sanovat monet. Ei pidä hätiköidä. Joidenkin mielestä asiasta ei pitäisi keskustella lainkaan. Myös se, että asia menisi yleisvaliokuntaan, näytti olevan monille vaikea paikka. Kahden äänestyksen jälkeen asia lähti sittenkin yleisvaliokuntaan. 60-40 sääntö toimi nytkin.

Illalla mennään arkkipiispan luo kylään. Mukava juttu pitkän päivän jälkeen.


keskiviikko 11. toukokuuta 2016

Taloutta ja piispuutta

Lähetekeskustelu kirkon keskusrahaston tilinpäätöksestä ja kirkkohallituksen ja hiippakuntien vuosikertomuksesta saatiin tänään päätökseen. Valiokunta kirjoittaa kiireellä ja läppärit savuten mietintöä, jonka pitää olla valmis täksi illaksi.

Millainen uusi valiokunta sitten on? Asiantunteva, sanoisin. Siellä on tällä kertaa erityisen paljon hyvää talousosaamista. Meitä kirkon viranhaltijoita on vain kolme, mutta emmeköhän me saa arjen äänen siellä kuitenkin kuuluviin. Vaikka ihmiset ovat muuttuneet, yksi asia näyttää pysyneen. Henki tuntuu olevan nytkin asiallinen, hyvä ja hauska. Myös edellisen puheenjohtajan suuriin saappaisiin astunut Tapio Tähtinen on hyvä valinta.

Täysistunnossa loppui juuri lähetekeskustelu arkkipiispan vaalitavan muuttamisesta. Arkkihiippakunnan pappien ja maallikoiden painoarvoa aiotaan vähentää, mutta heidän erityisasemaansa ei olla poistamassa. Kyse on siitä, onko arkkipiispa ennen muuta oman alueensa piispa vai koko kirkon yhteinen piispa. Edustaja Tanska sanoikin hyvin, että nykyinen epädemokraattinen vaalitapa on tuottanut erittäin hyviä arkkipiispoja. Miksi sitä siis kannattaisi muuttaa?

Uudet aloitteet tuli jättää tänään puoleenpäivään mennessä. Pöydälle oli tullut kaksi asiaa: kirkon virkaan valmistuvilta edellytettävä missiologian tuntemus ja selvityksen tekeminen avioliittoon vihkimisestä luopumisesta. Etenkin jälkimmäinen herättänee täällä isoja intohimoja.

Kyselytunnilla esillä oli useampi kysymys liittyen uuden avioliittolain vaikutuksiin kirkossa. Piispainkokouksen asettama työryhmä näyttää keskustelevan ennen muuta siitä, onko rukoushetki vielä mahdollinen ja millä ehdoin. Avioliiton siunaaminen käsikirjan mukaisesti ei olisi mahdollinen, mutta ohjeet tulevat olemaan melko yleisluonteiset. Toiset piispoista toivoisivat rukoushetken olevan mahdollisimman lähellä avioliiton siunaamista, toiset eivät haluaisi kirkon olevan mukana näiden seurakuntalaisten juhlahetkessä lainkaan. Harkinta jäänee pitkälle yksittäiselle papille, mikä onkin ehkä hyvä asia.

Eilisillan pankkivaliokunnan kokouksen jälkimainingista jäi muistoksi kuva. Sekin kertoo jotain kirkolliskokouksen tunnelmista. On täällä usein hauskaakin.



tiistai 10. toukokuuta 2016

Enemmistöjä ja vähemmistöjä

Eilinen varapuheenjohtajien vaali on herättänyt täällä paljon jälkikeskustelua. On selvää, ettei kyse ollut vain ehdokkaiden kyvyistä, vaan vaalin tulos ennakoi muitakin äänestyksiä tällä kirkolliskokouskaudella. Jo edelliseltä kaudelta tuttu 60-40 jako näyttää täällä vain vahvistuneen.

Eräs viisas ja suuresti arvostamani edustaja miettikin eilen ääneen sitä, ymmärtääkö kirkolliskokouksen enemmistö lainkaan sitä, että se on kokonaiskirkossa vähemmistönä. Pystyykö tämä joukko tekemään sellaisia päätöksiä, jotka luovat kirkossa elintilaa myös kirkon enemmistölle? Tuota kirkkokansan enemmistöhän edustaa kirkolliskokouksessa vain vähemmistö, eikä se voi yksin raivata tuota tilaa. Eilisessä varapuheenjohtajavaalissa enemmistöllä olisi ollut mahdollisuus rakentaa siltaa eri ryhmien välille. Siihen ei kuitenkaan riittänyt tahtoa.
Tänään aloittivat valiokunnat työnsä. Samalla kaatui pitkä perinne siitä, että piispat ovat valiokuntien puheenjohtajina. Eräänlainen lasikaton särkeminen sekin. Asiaa voi pitää pienenä, mutta periaatteellisesti se on suuri askel. Leikkisesti voisi sanoa, että ollaan siirtymässä ”sääty-yhteiskunnasta kansalaisyhteiskunnan” suuntaan. Tulevaisuusvaliokunnan, käsikirjavaliokunnan ja yleisvaliokunnan puheenjohtajana on nyt maallikko. Talousvaliokunnassa ja lakivaliokunnassa tämä ei ole uutta. Vain perustevaliokunnassa ja hallintovaliokunnassa puhetta johtaa piispa.

Itse jatkan työtäni talousvaliokunnassa. Lähes puolet jäsenistä ovat vanhoja, muutama muista valiokunnista sinne siirtyneitä ja kolmasosa aivan uusia. Kirkon keskusrahaston toimintakertomus ja tilinpäätös ovat keskustelun alla.

Tiistaisin on perinteisesti ministerin kahvikekkerit, niin tänäänkin. Ministeri Sanni Grahn-Lasonen otti esille ulkomaalaisiin kohdistuvan vihapuheen ja yhteisten taistelun sitä vastaan. Arkkipiispa lähes liikuttui puhuessaan vastauspuheessa samasta teemasta. Niin ja se mekko. Tyylikäs ja keväinen kukkamekko, joka yllätti kaikki asiasta vetoa lyöneet.

maanantai 9. toukokuuta 2016

Vaaleja ja ihmisiä

Uusia ihmisiä. Paljon uusia ihmisiä. Tältä tuntui, kun tulin aamulla aamiaiselle. Lukemattomia kädenpuristuksia, esittelyä, iloisia jälleennäkemisiä ja vähän kaihoakin niistä, jotka eivät ole tällä kertaa täällä. Lähes viisikymppisenä tuntee täällä itsensä nuoreksi. Meillä on täällä ihan oma nuoriso-osastomme. Mutta on täällä toki muutama oikeasti nuori, joskin heitä on aivan liian vähän.

Ensimmäinen istuntopäivä alkoi valtakirjojen tarkistuksella. Siinä me marssimme jonossa antamaan valtakirjamme ja näin meistä tuli virallisesti tämän istuntokauden edustajia. Vaellus salin poikki jatkuin tänään useamman kerran, sillä henkilöäänestykset tehdään täällä umpilipuin.

Äänestys koski tänään varapuheenjohtajia. Koska molemmat entiset varapuheenjohtajat eivät enää asettuneet ehdolle kirkolliskokoukseen, valinnat tehtiin puhtaalta pöydältä. Ehdokkaita oli neljä, kaksi naista ja kaksi miestä. Monien kirkolliskokouksen kirjoittamattomien sääntöjen joukkoon liittyy se, että ensimmäinen varapuheenjohtaja on nainen ja toinen mies.

Olisin mielelläni nähnyt rohkean, iloisen, nuoren ja pätevän Katri Korolaisen varapuheenjohtajana. Mutta nuoruus on täällä dismeriitti ja helposti ajatellaan, että kokemusta saa vasta ajan myötä. Lähtökohdiltaan säilyttävälle instituutiolle on aina helpompi valita puheenjohtajaksi niitä, jotka eivät mielikuvien tasolla kyseenalaista hallinnon harmaita kasvoja.

Nyt varapuheenjohtajina aloittavat kokenut ja monissa otteluissa mukana ollut Johannes Leppänen ja melko tuntematon toisen kauden edustaja Seija Kuikka. Olisi tärkeää, että luottamus varapuheenjohtajiin rakentuisi siitä huolimatta, että vaali oli tiukka, eikä ehkä rakentanut yhteistä tietä parhaalla mahdollisella tavalla.

Nyt valitsijamiehet lähtivät töihin. Aamulla tiedämme, mihin valiokuntaan itse kukin sijoittuu.