Rahasta ja tulevaisuudesta

Oivan kanssa talousvaliokunnassa

Lyhyt kirkolliskokousviikko on tullut päätökseensä. Viimeiset kopautukset päätösten merkiksi. Kansalaisaloite -esitys hylättiin, mutta mikäli hiippakuntavaltuustot poistuvat, asiaan voidaan palata. Nythän on mahdollista tehdä aloite hiippakuntavaltuuston kautta. Mutta kuka tietää, mikä on hiippakuntavaltuusto? Joistain syystä olen pitänyt tätä aloitetta hyvänä. Kirkko on luonteeltaan kuitenkin seurakuntalaistensa kirkko, jossa tavallisen seurakuntalaisen äänen pitäisi voida kuulua entistä enemmän. Vaikka kansalaisaloitteen myötä tulisi myös turhaa työtä, sen kautta voisi nousta esiin myös todellisia ja tärkeitä asioita. Demokratia on hankalaa ja kallista, mutta välttämätöntä.

Isoin uutinen tällä viikolla on, että seurakuntien keskusrahastolle maksettava perusmaksu laskee yhden prosenttiyksikön jo ensi vuonna. Kuopion yhtymässä se tarkoittaa noin kolmen viran verran rahaa. Tällä päätöksellä halutaan tukea seurakuntien heikkenevää taloutta ja seurakunnissa tehtävää perustyötä. Mutta ei tämä päivä ole vain ilon päivä. Kirkon yhteinen työ, johon kuuluu niin Kirkkohallitus kuin hiippakunnatkin, menettää vuositasolla 6,5 miljoonaa euroa. Se on paljon rahaa, vaikka sopeuttamisaikaa onkin kolme vuotta.

Tämä tulee tarkoittamaan monia muutoksia ja edellyttää uudenlaista ajattelua kaikilla hallinnon tasoilla. Yhtenä avainkysymyksenä on, miten uudet ns. Kehittämispalvelut rakennetaan. Miten Kirkkohallituksen, hiippakuntien, järjestöjen ja yhtymien välinen työnjako voidaan rakentaa niin, että päällekkäisyyksiä karsitaan ja yhteistyötä lisätään. Samalla pitää miettiä, mikä on tähdellistä. Karsittavia asioita on suuria ja pieniä. Onko tätä päivää sekään, että kirkkoherra lähettää kolme kertaa vuodessa kapitulille työ- ja vapaa-aikasuunnitelmansa tai lomansa, jotka sitten tarkistetaan ja lasketaan.

Enonkosken luostariyhteisön retriittitoiminnan kehittämiseen pyydettiin 50 000 €. Talousarvioaloite oli Mikkelin ja Kuopion hiippakunnan yhteinen ja pyrin pitkään, etten ota asiaan kantaa. Kuitenkin kaikkien niiden selvitysten jälkeen, joita talousvaliokunta sai, en nähnyt mitään mahdollisuutta puoltaa hanketta. Etenkin Enonkoskelta itseltään tullut palaute oli niin murskaava, ettei sen jälkeen jäänyt enää muuta vaihtoehtoa. Mutta sali päätti toisin ja Enonkoski sai rahansa. Toivottavasti sitä kautta kasvaa jotain hyvää ja Enonkosken hartiat kantavat.









Vastaantuloja ja selän kääntämistä

Timo von Böhm ja hallintovaliokunnan koira

Keskustelu avioliitosta jatkui tänäänkin. Kolmas päivä menossa. Mutta nyt on jotain liikkeellä. Kompromissiksi on ehdotettu, että papit saisivat toimittaa siviiliavioliiton ja sen yhteydessä rukoilla puolesta ja kanssa. Entistä useampi puhuu sen puolesta, että ratkaisu on löydettävä. Joku pieni toivon pilkahdus kaiken keskellä. Spagaattia ollaan valmis tekemään kummassakin leirissä – ainakin jotkut ovat. Puherumbassa on menossa nyt toinen kierros eli samat ihmiset puhuvat toista kertaa, myös ne, jotka käsittelevät asiaa valiokunnissaan. Turhautumisen keskellä yritän ajatella, että puhuminen, dialogi ja yhdessä oleminen ovat ainoa tie eteenpäin.

Tässä täysistunnossa on myös ollut mielenkiitoista debattia. Keskeiseksi raamatunkohdaksi on noussut ensimmäisten kristittyjen kokous Jerusalemissa, jossa päätettiin ympärileikkaussäädöksistä. Siellä tehtiin lopulta kompromissi. Vaikeita asioita on ratkottu ennenkin. Myös juristien välinen keskustelu ja pallottelu on ollut mielenkiintoista kuulla. Laki on niin kuin se luetaan. Ja niin taitaa olla Raamattukin.

Talousvaliokunta on tehnyt ahkerasti töitä muiden viettäessä jo vapaailtaa. Seurakuntien tyytymättömyyteen suhteessa Kipaan ja Kirjuriin on nyt vastattu. Kirkkohallitukselle on annettu tehtäväksi selvittää, mikä näissä prosesseissa meni vikaan ja miten suuria hankkeita pitäisi tulevaisuudessa rakentaa ja hallinnoida. Syytä lienee niin järjestelmissä ja keskitetyissä palveluissa kuin seurakunnissakin. Kirjuri ei toimi kunnolla, eikä säästöjä saada aikaan, jos seurakunnat eivät digitoi ja tarkista tietoja. Kipa ei toimi, jollei päällekkäisyyksiä pystytä purkamaan. Pelkkä seurakuntien syyttely ei Kipa-asiassa johda mihinkään.

Mitä muuta täällä on ollut? Taustalla käytäviä keskusteluja arkkipiispanvaalista, ehdokaslistojen allekirjoituksia ja spekulaatioita. Ehkä vähän toivettakin siitä, että salissa olevat arkkipiispaehdokkaat linjaisivat omaa kantaansa ajankohtaisiin kysymyksiin. Ihan niin ei tämä kuitenkaan mennyt.

Ilmapiiri käytävillä on ollut yllättävän hyvä vaikeista asioista ja erimielisyyksistä huolimatta. Olen myös iloinen oman hiippakuntani kirkolliskokousedustajista, joiden kanssa on voitu jakaa monia asioita, vaikka ei kaikesta yhtä mieltä ollakaan.





Tulevaisuutta ja kompromisseja

Eilen päästiin kuin päästiinkin avioliittokeskusteluun. Odotettavaa oli, että moni edustaja pitäisi professori Eila Helanderin selvitystä väärin ajateltuna tai liian pitkälle menevänä. Etukäteiskeskustelussa selonteon johtopäätöksiä on vähätelty sosiologisina ja sen teologista antia ei ole haluttu nähdä. No, näitäkin puheenvuoroja täällä oli. Mutta myös toisenlaisia ääniä kuulimme. Minua kosketti syvästi Juha Tanskan puheenvuoro. Hän kertoi pojastaan, joka sairastui psyykkisesti koulukiusaamisen seurauksena. Ja sitten hän sanoi jotain keskeistä: avioliittokysymys tulee ratkaista, jotta institutionaalinen kiusaaminen voisi kirkossa vähentyä.

Kun katson tämän ajan nuoria, olen kiitollinen siitä, ettemme elä enää sellaisessa yhtenäiskulttuurissa, jossa vain kirkon antama moraalikoodisto olisi totta. Juhaa edelleen lainatakseni Raamatusta ja tunnustuskirjoista voi saada kivenmurikan, joilla voi tuhota toisen. Keskustelu täällä siis jatkuu, on kipeää ja vaikeaakin. Ymmärrän, etteivät monet sitä jaksa. Mutta jotain pientä liikahdustakin tapahtui, etenkin papeissa. Pieniä kädenojennuksia ja kompromissihalua. Miten pitkälle ne kantavat, jää nähtäväksi.

Mutta puhutaan täällä muustakin. Tulevaisuusvaliokunnan mietintö käsittelee nelivuotiskertomusta ja nostaa esille kolme asiaa kirkon tulevaisuustyön pohjaksi. Seuraavan tulevaisuusselonteon on tarkasteltava kristillisen uskon välittymistä nuoremmille sukupolville, kirkon ja yhteiskunnan sirpaloitumista ja kirkon roolia yhteiskunnallisena keskustelijana. Olin melkein helpottunut, kun luin sieltä keskustelun diakoniatyön suunnasta. Diakoniatyön on pystyttävä uudistumaan tässä ajassa, eikä se voi jäädä paikoilleen. Joku sanoikin salissa, että diakoniassa on viime vuosina keskitytty virkakysymyksiin ja työntekijöiden määrään, mutta sisällöllistä keskustelua on käyty vähän. Diakonia ideana ei itsessään kanna. Vain teot puhuvat puolestaan.

Eilen illalla Pankissa keskusteltiin sekularisaatiosta ylipäätään. Kirkon tutkimuskeskuksen tutkija Kimmo Ketola kertoi, että tämänhetkisen tutkimuksen mukaan Eurooppa kyllä maallistuu, mutta siihen johtavat syyt ovat paljon monimutkaisempia kuin on ajateltu. Kirkot eivät ole ajopuu sekularisaation virrassa, vaan ne voivat itse tehdä asialle jotain. Tämä liittyy diakonian uudistumiseen, kirkon yhteiskunnalliseen rooliin, mutta myös tähän jatkuvaan riitelyyn.

Ministerin kahveilla oli hyvää kakkua ja mukavaa seuraa. Aika paljon uutta opimme Kiven Seitsemästä veljeksestä ja lukemisesta, Männistön Kyöstistä ja Impivaarasta. Arkkipiispa on näissä asioissa aivan omaa luokkaansa.

Juhlaa ja arkea

Kirkkokahvit tuomiokirkolla. Kuva: Johanna Lumijärvi

Eilinen reformaatiojuhlapäivä oli onnistunut ja kiva. Ehkä ensimmäistä kertaa tämän juhlavuoden aikana kuulin ääneen sanottavan, että iloitsemme reformaatiosta ja olemme siitä ylpeitä. Vuoden aikana on tuntunut monta kertaa, että yhteyden korostaminen katolisen kirkon kanssa on johtanut oman perinteemme ja reformaation moninaisten löytöjen vähättelyyn. Juhlavuoden sijasta on puhuttu merkkivuodesta ja reformaation mullistava vaikutus on jäänyt taka-alalle. Armosta on toki puhuttu, mutta monta muuta asiaa on jäänyt huomiotta.

Ehkä siksi sunnuntain juhlamessussa puhutteli erityisesti kaksi asiaa. Ensimmäinen niistä oli Turun ruotsinkielisen seurakunnan uuden kirkkoherran Mia Bäck johtama esirukous. Siinä kiitettiin Raamatusta ja sen kertomuksista Jumalasta, siitä, että ihmiset ovat oppineet lukemaan ja kirjoittamaan ja kysymään kysymyksiä, erilaisista traditioista ja kielistä, joissa Jumala on läsnä.

Toinen sykähdyttävä hetki oli ehtoollisella. Kun kaikki olivat jo käyneet ehtoollisella ja arkkipiispa polvistui yksin ehtoollispöytään, hän sai leivän ja viinin nuorelta, ehkä pari vuotta sitten rippikoulun käyneeltä tytöltä. Kohta eläkkeelle jäävä arkkipiispamme ja nuori seurakunta olivat kauniilla tavalla läsnä. Ei viran korostusta, vaan kasteen lahjaa. Tätäkin on reformaatio.

Iltapäivän reformaation päätösjuhlassa Mikael Agricola perheineen kulki tämän päivän kirkossamme ja sukupolvien ketjussa. Ja oli tyytyväinen siihen työhön, jota hänen jälkeensä täällä on tehty. Musiikki oli vahvasti läsnä ja ennen muuta nuoren seurakunnan veisut – reformaation tuote meidän kirkollemme.

Tämä alkanut kirkolliskokousviikko ei ole erityisen suuria intohimoja herättävä. Ei ainakaan ensinäkemältä. Esillä on toimintasuunnitelma siitä, miten tulevaisuuskomitean ponsia viedään eteenpäin, piispainkokouksen selvitys vihkioikeudesta luopumisesta, vaalilainsäädännön uudistus ja keskusrahaston toiminta- ja taloussuunnitelma. Viime istuntoviikolla tuotu avioliittoaloite ei tule tällä viikolla päätökseen. Hyvä, jos toukokuun istunnossa.

Alkusyksystä seurakunnat vastasivat kirkolliskokouksen lähettämään kyselyyn, jossa otettiin kantaa tulevaisuusvaliokunnan esityksiin. Lähes kaikkia uudistuksia kannatettiin, mutta kahteen asiaan suhtauduttiin nuivasti. Ensinnäkin seurakunnat eivät nähneet tarvetta kirkollisten termien uusimiseen. Tämä kertoo paljon kirkostamme. Sukupuolittuneet termit eivät pistä silmään, eivätkä kuulu korvaan, vaikka kieli luo todellisuutta ja ylläpitää keinotekoisia sukupuolirooleja. Huomaan, miten helposti itsekin lankean tähän harhaan.

Toinen asia liittyi virkojen määräaikaisuuteen. Seurakuntien on toki vaikea hahmottaa, mitä kirkkoneuvokset tai hiippakuntadekaani työkseen tekevät. Muutos määräaikaisiin työtehtäviin olisi suuri, mutta toisi tervetullutta kiertoa kirkon virkoihin. Tämä koskee myös kirkkoherran virkoja ja piispan virkaa. Mutta pitkä on matka sinne suuntaan, jos sinne kuljetaan.