Turhautumisesta ja toivosta

Eilinen ilta päättyi diakonaattikeskusteluun. Diakonaattia on vatvattu kirkolliskokouksessa 70-luvulta lähtien. Anglikaanien kanssa solmitun Porvoon sopimuksen myötä se sai erityistä nostetta ja sille on uhrattu rahaa tässä kirkossa enemmän kuin monelle muulle teologiselle kysymykselle. Joillekin diakoneille, nuorisotyöntekijöille ja kanttoreille diakoniseen vihkimysvirkaan kuuluminen olisi tärkeä arvostuskysymys ja joillekin ekumeeninen pakko. Seurakuntalaisille tämä on kyllä aivan hepreaa ja entistä vaikeampi ymmärtää, sillä seurakuntalaisten rooli tulee korostumaan tulevaisuudessa - ei viranhaltijoiden.

Kirkolliskokous edustaa lähetyskeskustelun perusteella kolmenlaista kantaa. On niitä, jotka eivät halua diakonaattia ja siitä avautuvaa kehitystä kolmisäikeiseen virkaan (piispat-papit-diakonit). Sitten osa edustajista ja diakonien ammattiyhdistys ja muutama piispa haluavat sen vain diakoneille ja osa haluaa sen kaikille kirkon hengellistä työtä tekeville. Lastenohjaajista kukaan ei kutenkaan puhu mitään, vaikka he tekevät yhtä kirkon hengellisintä virkaa ja toteuttavat viikoittain kirkkohetkiä lasten kanssa.

Joka tapauksessa jokainen näistä ryhmittymistä on niin suuri, että ne yksin riittäisivät kaatamaan tämän hankeen. Häpeäkseni täytyy sanoa, että kukaan ei uskaltanut esittää hankeen hylkäämistä jo lähetekeskustelussa. En minäkään. Ei silti, vaikka kirkkoneuvos Huokuna sitä jo keskustelun lopulla esitti.

Turhautuminen salissa on tällä hetkellä niin suurta, että koko diakonaatti olisi kaatunut jo eilen, jos siitä olisi äänestetty. Miten paljon turhaa työtä meillä on aikaa ja rahaa tehdä?

Sen sijaan ilman minkäänlaista keskustelua tehtiin päätös valtionkorvauksen jakamisesta seurakunnille. Samalla nostettiin eläkerahastomaksua. Tämä tietää lisää rahaa Kuopion seurakuntayhtymälle 0,5 miljoonaa. Sen luulisi jo näkyvän seurakunnille annetuissa säästösuunnitelmissa!

Nettomaksajia ovat pääkaupunkiseudun isot yhtymät ja Turku. Kun yhtymä menettää 3,5 miljoonaa, se ei ole pieni raha edes isolle ja varakkaalle yhtymälle. Asia kirpaisee myös oman hiippakuntamme Pyhäjärveä, joka on voinut nauttia kaivoksen tuomista yhteisöverotuotoista. Myös piskuiset Rautavaara ja Valtimo menettävät. Kun rakenneratkaisut eilen kaatuivat, mitä se merkitsee näille pienille, jo muutenkin vaikeassa tilanteessa oleville seurakunnille?

Nyt käydään yleiskeskustelua aloitteesta, jossa aloitettaisiin työskentely uuden avioliittolainsäädännön seurauksista kirkolle. Kuten arvata saattaa, täällä alettiin keskustella avioliitosta, ei aloitteesta. Turhautuminen ja toivottomuus valtaa mielen tätä kuunnellessa. Kaikki me elämme toki kuplissamme, mutta olisikohan aika jo kurkata kupliemme ulkopuolelle, elämään, jota ihmiset ympärillämme elävät.

Irja Askola puhui aamumessussa iloisesta neuvokkuudesta. Keskittyykö katseeni pelkoon vai luottamukseen? Siksi jaksan vielä kuitenkin toivoa, enkä suostu turhautumaan. Turhautumista vastaan on täällä kamppailtava - joka päivä.

Voittoja ja tappioita

Uusi aamu koitti kauniina ja aurinkoisena. Salissa on onneksi puhujapöntön vieressä iso ikkuna, josta voi katsella juuri lehteen tulleita puita ja kirkasta taivasta. Etenkin, jos ja kun kuunteleminen alkaa tuntua työltä.

Seurakuntarakenteiden yksityiskohtaisessa käsittelyssä kaikki muutosesitykset kaatuivat. Tulevaisuudessa siis vain kirkkoherran virka on pakollinen, seurakuntaneuvoston puheenjohtajana voi toimia joko kirkkoherra tai maallikko ja yhtymärovasti toimii kirkkoherrojen hallinnollisena esimiehenä, mitä se sitten tarkoittaakaan. Oma muutosesitykseni yhtymärovastista kaatui valitettavasti selvin äänin 73-34. Äänestys tihensi salissa tunnelmaa, joka nuukahti taas puhemaratonien alkaessa.

Juuri päättynyt äänestys kaasi rakenneuudistuksen neljän äänen enemmistöllä. Tiukkaa oli. Mutta tuskin tämä uudistuksen valmistelu tähän jää. Uusia aloitteita asiasta voidaan tehdä maanantaihin asti. Seuraava nelivuotiskausi puuhailee taas tätä.

Sitten pari muuta asiaa:

Tulevaisuusselonteossa kansankirkko oli muutettu kansojen kirkoksi. Valiokunta oli ymmärtänyt kansankirkon sisällöllisesti kaikkien kirkoksi, tulevaisuusselonteko taas nationalistiseksi. Kansankirkko kun on taipunut kuuleman mukaan "tunnustukselliseen vetelismiin". Tulevaisuusselonteko ei ehkä niin paljon kerrokaan tulevaisuudesta, vaan niistä virtauksista, jotka nyt liikkuvat kirkossa. Kansankirkon puolustajille voi olla tulevaisuudessa paljon töitä, jos sen halutaan modernissa muodossaan säilyvän.

Kirkolliskokous päätti viime syksynä perustaa komitean miettimään kirkon organisaatiouudistusta ja keskushallinnon supistamista. Tänään päätettiin komitean jäsenistä tulevaisuusvaliokunnan esityksestä. Osalle nimilista oli pettymys. Monet olisivat toivoneet sinne nuorta verta, mutta kokoonpano on melko keski-ikäinen. Mutta nuoria kuullaan, siitäkin päätettiin. Koska istun siellä minäkin, toivon, että saamme kuitenkin jotain aikaa.

Yhtymistä ja rovasteista

Nyt se sitten alkoi. Ja tänään se myös loppui. Rakennekeskustelu nimittäin. Aamusta asti asiaa on pyöritelty puheissa puolesta ja vastaan. Erityisesti mallin vastustajat ovat olleet ahkerasti äänessä. Joidenkin edustajien mielestä nyt ei ole oikea aika tehdä muutoksia, toisten mielestä yhtymä on yksinkertaisesti huono ja kankea malli. Joskus tuntuu siltä, että osa seurakunnista olisi valmis maksamaan enemmän rahaa kirkon keskusrahastoon, kunhan kassaa ei tarvitsisi jakaa naapuriseurakunnan kanssa. Toiset vain pärjäävät edelleen itsekseen. Pakko on täällä monille kirosana. Ja ihan ymmärrettävästi.

Tässä salissa asioissa päättävät ennen muuta rikkaiden ja suhteellisen suurten seurakuntien edustajat. Salissa puhutaan paljon diakoniasta ja sen tarpeellisuudesta, mutta kuka puhuu köyhien ja pienten seurakuntien puolesta. Se täällä helposti unohtuu.

Yhtymä ei ole ainoa autuaaksi tekevä malli. Ei tietenkään. Hyvää seurakuntaelämää voi olla erilaisissa malleissa, myös isoissa seurakunnissa. Työntekijöiden siirtäminen tehtävästä toiseen on helppoa. Mutta kuten Jyväskylän seurakunnassa pappina toimiva Eivor Pitkänen totesi, Jyväskylän kokoinen seurakunta on tullut tiensä päähän. Jossain menee myös yhden seurakunnan mallin raja.

Muutosehdotuksia on täällä useita. Ensimmäinen niistä koski lain jättämistä pöydälle syksyn kokoukseen. Se kaatui selvin numeroin.

Puhemaratonin jälkeen muita äänestyksiä ei enää pidetty. Huomenna jatketaan ja äänestetään ainakin kahdesta asiasta. Lakiesitykseen on kirjattu, että ns. yhtymärovasti olisi kirkkoherrojen hallinnollinen esimies. Hän siis on vähän niin kuin esimies, mutta ei sitten kuitenkaan. Esitin kohdan poistamista, sillä se tuo mukanaan epäselviä esimiessuhteita ja turhaa byrokratiaa. Voi olla, ettei mene läpi. Huomenna ollaan viisaampia.

Kolmas äänestys koskee puheenjohtajuutta seurakuntaneuvostossa. Osa papistosta ja ennen muuta piispat pitävät tätä luovuttamattomana teologisena kysymyksenä. Monille luottamushenkilölle maallikkopuheenjohtajuus on iso periaatteellinen asia. Esityksen mukaan tulevaisuudessa seurakuntaneuvostot voivat itse päättää, toimiiko puheenjohtajana maallikko vai pappi.

Huomenna sitten äänestettäneen myös koko paketista. Määräenemmistö on kiikun kaakun. Mutta se on vasta huomisen murhe.

Tangosta ja diakonaatista

Päivä alkoi Viron uuden arkkipiispan Urmas Viilman vierailulla. Erinomaista suomea puhunut Viilma kertoi kirkkonsa tilanteesta, työntekijöiden heikosta palkkauksesta ja vähenevistä rahoista. Mutta toivonpilkahduksiakin oli. Salissa varmasti moni mietti, mitä tapahtuu, jos oma kirkkomme on eräänä päivänä vähemmistökirkko. Vaikkakin suuri vähemmistö.

Virsikirjan lisävihko soi aamulla salissa lauluryhmän opastuksella. Osaan uusista virsistä oli helppo yhtyä, osaan vaikeampaa. Lähetekeskustelua ei juuri virinnyt. Mutta ehdotettiin täällä lisävihkoon Satumaa -tangoa ja muitakin tangoja, tuleehan paavikin tangojen maasta. Mielenkiinnolla odotan käsikirjavaliokunnan lausuntoa ja mahdollisia muutosesityksiä ensi marraskuussa. Ainakin piispainkokous oli ottanut virsiehdotuksiin melko perusteellisesti kantaa.

Salissa tunnutaan ajattelevan niin, että seurakunta laulaa kuitenkin niitä virsiä, jotka ihmiset ottavat omakseen. Kansa siis kanonisoi virret. Moni tuntuu myös ajattelevan, eikö seurakunta voisi päättää entistä vapaammin ja itsenäisemmin, mitä virsiä ja lauluja jumalanpalveluksissa veisataan.

Tervetullutta vaihtelua päivään toivat ministerin päiväkahvit. Jakku oli tällä kertaa sininen ja helmet myös. Tyylikäs ja naisellinen. Jakun lisäksi täällä keskusteltiin etukäteen myös ministerin puheen sisällöstä. Tällä kertaa monien arvaukset osuivat nappiin.

Aluksi hyvin rakentava puhe kirkon roolista ja lähimmäisyyden tukemisesta muuttui lopulta puheeksi avioliittolain muutoksesta. Kirkkoa patistettiin pysymään perinteisessä kannassaan. Onneksi arkkipiispa muistutti vastauspuheessaan siitä, että kirkon on varjeltava omaa päätöksenteko-oikeuttaan, eikä valtio voi ottaa kantaa kirkon ratkaisuihin.

Kello on kohta puoli kahdeksan. Olemme istuneet aamusta asti. Kirkkoneuvos Huokuna esittelee juuri nyt diakonaattiesitystä. Se on ollut kirkossa vireillä viimeiset neljäkymmentä vuotta. Aina uudelleen ja uudelleen. Uusi diakonin virka kattaisi niin nuorisotyönohjaajat, lapsityönohjaajat kuin diakoniatyöntekijät. Heillä olisi oikeus pitää sanajumalanpalveluksia omalla työalallaan, saarnata ja pitää viran tunnuksia.

Puheenvuoroja on jo pyydetty monta. Käytäväkeskustelujen perusteella innostus ei ole kovin suuri. Nihkeään suhtautumiseen näyttää olevan monta syytä. Ammattiyhdistys lobbaa omaansa ja ristiriitaisesti. Diakoniatyöntekijät pelkäävät oman erityisasemansa häviämistä. Useimmille maallikoille tämä on aivan hebreaa. Valiokunta varmaan lausuu tästäkin jotain.

Kahvin ja keksien voimalla mennään eteenpäin. Huomenna aamulla aloitetaan rakennekeskustelu. Juuri mistään muusta ei käytävillä puhutakaan.

Isoja päätöksiä

Kirkolliskokous aloittaa työnsä virallisesti vasta huomenna, mutta talousvaliokunta on istunut jo sunnuntaista asti. Asioita riittää tällekin viikolle niin valiokunnalle kuin koko kirkolliskokoukselle.

Kirkkohallituksen ja hiippakuntien vuosikertomusten ja tilinpäätöksen lisäksi valiokunnan valmisteltavana on valtionkorvausten jakaminen seurakunnille. Sillä on osittain tuntuvia vaikutuksia seurakuntien talouteen. Useimmille seurakunnille vaikutus on positiivinen.

Suuri Sali keskustelee virsikirjan suomen- ja ruotsinkielisistä lisävihkoista, kirkon avioliittoteologian selvittämisestä, Herra armahda eli kyrien paikasta jumalanpalveluksesta, pappisasessorien kelpoisuusvaatimuksista ja monesta muusta.

Mutta yksi asia on täällä ylitse muiden. Se on käytävillä kaikkien huulilla. Useimmat ovat muodostaneet siitä jo kantansa ja jännitys tiivistyy. Seurakuntarakenneuudistus tulee salin keskusteltavasi keskiviikkoaamuna ja lopullinen päätös tehtänee torstaistan. Edessä on mielenkiintoinen viikko täynnä toivoa, lobbausta, voittoja ja pettymyksiä.

Ulkona paistaa keväinen aurinko. Valkovuokot ilahduttavat provinssin bloggaajaa ja muita idästä ja pohjoisesta tulevia. Tutut ihmiset kävelevät käytävällä. Kokousviikko voi alkaa.