Eilinen ilta päättyi diakonaattikeskusteluun. Diakonaattia on vatvattu kirkolliskokouksessa 70-luvulta lähtien. Anglikaanien kanssa solmitun Porvoon sopimuksen myötä se sai erityistä nostetta ja sille on uhrattu rahaa tässä kirkossa enemmän kuin monelle muulle teologiselle kysymykselle. Joillekin diakoneille, nuorisotyöntekijöille ja kanttoreille diakoniseen vihkimysvirkaan kuuluminen olisi tärkeä arvostuskysymys ja joillekin ekumeeninen pakko. Seurakuntalaisille tämä on kyllä aivan hepreaa ja entistä vaikeampi ymmärtää, sillä seurakuntalaisten rooli tulee korostumaan tulevaisuudessa - ei viranhaltijoiden.
Kirkolliskokous edustaa lähetyskeskustelun perusteella kolmenlaista kantaa. On niitä, jotka eivät halua diakonaattia ja siitä avautuvaa kehitystä kolmisäikeiseen virkaan (piispat-papit-diakonit). Sitten osa edustajista ja diakonien ammattiyhdistys ja muutama piispa haluavat sen vain diakoneille ja osa haluaa sen kaikille kirkon hengellistä työtä tekeville. Lastenohjaajista kukaan ei kutenkaan puhu mitään, vaikka he tekevät yhtä kirkon hengellisintä virkaa ja toteuttavat viikoittain kirkkohetkiä lasten kanssa.
Joka tapauksessa jokainen näistä ryhmittymistä on niin suuri, että ne yksin riittäisivät kaatamaan tämän hankeen. Häpeäkseni täytyy sanoa, että kukaan ei uskaltanut esittää hankeen hylkäämistä jo lähetekeskustelussa. En minäkään. Ei silti, vaikka kirkkoneuvos Huokuna sitä jo keskustelun lopulla esitti.
Turhautuminen salissa on tällä hetkellä niin suurta, että koko diakonaatti olisi kaatunut jo eilen, jos siitä olisi äänestetty. Miten paljon turhaa työtä meillä on aikaa ja rahaa tehdä?
Sen sijaan ilman minkäänlaista keskustelua tehtiin päätös valtionkorvauksen jakamisesta seurakunnille. Samalla nostettiin eläkerahastomaksua. Tämä tietää lisää rahaa Kuopion seurakuntayhtymälle 0,5 miljoonaa. Sen luulisi jo näkyvän seurakunnille annetuissa säästösuunnitelmissa!
Nettomaksajia ovat pääkaupunkiseudun isot yhtymät ja Turku. Kun yhtymä menettää 3,5 miljoonaa, se ei ole pieni raha edes isolle ja varakkaalle yhtymälle. Asia kirpaisee myös oman hiippakuntamme Pyhäjärveä, joka on voinut nauttia kaivoksen tuomista yhteisöverotuotoista. Myös piskuiset Rautavaara ja Valtimo menettävät. Kun rakenneratkaisut eilen kaatuivat, mitä se merkitsee näille pienille, jo muutenkin vaikeassa tilanteessa oleville seurakunnille?
Nyt käydään yleiskeskustelua aloitteesta, jossa aloitettaisiin työskentely uuden avioliittolainsäädännön seurauksista kirkolle. Kuten arvata saattaa, täällä alettiin keskustella avioliitosta, ei aloitteesta. Turhautuminen ja toivottomuus valtaa mielen tätä kuunnellessa. Kaikki me elämme toki kuplissamme, mutta olisikohan aika jo kurkata kupliemme ulkopuolelle, elämään, jota ihmiset ympärillämme elävät.
Irja Askola puhui aamumessussa iloisesta neuvokkuudesta. Keskittyykö katseeni pelkoon vai luottamukseen? Siksi jaksan vielä kuitenkin toivoa, enkä suostu turhautumaan. Turhautumista vastaan on täällä kamppailtava - joka päivä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti