Vaaleista ja ajankohdista

 

Aamun messua vietettiin tänään oman hiippakuntamme voimin. Joensuun väki vastasi esirukouksesta. Hienoa oli myös Pekka Kososen vastausmusiikiksi tekemä kaikulaulu, joka soi raikkaana keskiaikaisen kirkon uumenissa.

Täysistunnossa valittiin kirkkohallituksen täysistunnon jäsenet. Pappien vuorot kiertävät hiippakunnittain ja tällä kertaa vuorossa olivat Espoo ja Kuopio. Seuraavat neljä vuotta reissaan kerran kuussa Helsinkiin päättämään kirkon yhteisistä asioista. Olen kiitollinen hiippakuntavaltuuston pappisjäsenille, jotka luottivat minuun ja joilta sain tämän tehtävän.

Seurakuntavaalin vaalipäivä muuttuu. Isänpäivästä tullaan luopumaan tai ainakin siihen suuntaa aletaan valmistelu. Muuten ei täällä tänään sitten juuri mitään päätettykään.

Arkkipiispa nosti vielä loppupuheenvuorossaan esille kotoutumisen kysymykset ja teki analogian maahanmuuttajien kotoutumisen ja kirkolliskokoukseen kotoutumisen välille. Kotoutuminen alkaa kohtaamisesta: kättelystä, juttelusta. Se koskee sekä niitä, jotka ovat uusia ja niitä, jotka ovat olleet täällä aikaisemminkin. Me kotoudumme olemaan täällä yhdessä. Ja pelisääntöjen oppiminen. Sekin on kotoutumista, niin kuin oma paikka ja oma tehtävä. Kysymys on lopulta vierauden ja ulkopuolisuuden kokemuksen murtamisesta. Siinä riittää työtä. Niin täällä kuin tässä maassa - niin itselle ja muille.

Demokratiasta ja avioliitosta

Onko demokratialla kirkossa merkitystä? Siitä ollaan jollain lailla täällä eri mieltä. Tai ehkä olisi oikeampaa sanoa, että demokratia ymmärretään täällä eri tavoin. Osa ajattelee, ettei vaalituloksella ole enää mitään merkitystä sen jälkeen, kun edustajat on valittu. Sen jälkeen ratkaisee vain yhteinen sopiminen ja kirkon opista ja elämästä nouseva yhteinen tie. Demokratia on kirkkoon sopimaton kummajainen, kirkon itseymmärrykselle nuori ja vieras. Toiset taas haluavat avointa keskustelua siitä, ketä me täällä edustamme ja mitä asioita ajamme. Seurakuntalaisten antamalla mandaatilla on merkitystä.

Oikeastaan puhumme siitä, miten ymmärrämme kirkolliskokouksen ja sen luonteen. Joskus tosin ihmisten mielipide vaihtelee sen mukaan, onko demokraattinen päätös itselle tai omalle viiteryhmälle edullinen vai haitallinen. Ihmisiähän täällä ollaan. Voisi ajatella, että uudistajat kannattavat demokratiaa, säilyttäjät kavahtavat sitä. Mutta ei se ihan niinkään mene.

Miten siis mennä asiassa eteenpäin? On ongelmallista kieltää demokratian merkitys päätöksentekoelimessä, joka säätää lakia ja kirkon järjestystä. Jos päätöksenteko ei perustu demokratiaan, vaarana on, että vallankäyttö ei ole julkista, vaan tapahtuu harmaan verhon takana. Valtaa käyttää aina joku tai jotkut. Valtaa käytetään joko yhteisin pelisäännöin tai peitellysti. Jos tästä voidaan olla samaa mieltä, päästään etsimään yhteistä tietä, näkyä, jossa sovitellaan ja etsitään yksimielisiä päätöksiä ja päätösehdotuksia. Ja lopulta täällä kuitenkin painetaan äänestysnappia ja äänestetään demokraattisesti.

Nyt salissa käydään lähetekeskustelua kirkon vihkioikeudesta luopumisesta.
Olen itse empivällä kannalla asian suhteen. Tiedän monia, jotka haluavat pitää vihkioikeudesta kiinni. Toisaalta näen käytännön työssä, miten vähän me enää vihimme. Avioliitossakin on kysymys ennen muuta siunaamisesta, emmekä me menetä paljon vaikka juridinen oikeus häviäisi. Etenkään teologisesti tämä ei ole iso kysymys. Mutta toki Suomi on suuri maa ja eri puolilla erilainen.

Keskustelu on ollut pitkä ja siinä esitettiin, että aloite jätettäisiin raukeamaan ilman valiokuntakäsittelyä. Tapa on täällä aivan poikkeuksellinen. Onhan meillä aikaa, sanovat monet. Ei pidä hätiköidä. Joidenkin mielestä asiasta ei pitäisi keskustella lainkaan. Myös se, että asia menisi yleisvaliokuntaan, näytti olevan monille vaikea paikka. Kahden äänestyksen jälkeen asia lähti sittenkin yleisvaliokuntaan. 60-40 sääntö toimi nytkin.

Illalla mennään arkkipiispan luo kylään. Mukava juttu pitkän päivän jälkeen.

Taloutta ja piispuutta

Lähetekeskustelu kirkon keskusrahaston tilinpäätöksestä ja kirkkohallituksen ja hiippakuntien vuosikertomuksesta saatiin tänään päätökseen. Valiokunta kirjoittaa kiireellä ja läppärit savuten mietintöä, jonka pitää olla valmis täksi illaksi.

Millainen uusi valiokunta sitten on? Asiantunteva, sanoisin. Siellä on tällä kertaa erityisen paljon hyvää talousosaamista. Meitä kirkon viranhaltijoita on vain kolme, mutta emmeköhän me saa arjen äänen siellä kuitenkin kuuluviin. Vaikka ihmiset ovat muuttuneet, yksi asia näyttää pysyneen. Henki tuntuu olevan nytkin asiallinen, hyvä ja hauska. Myös edellisen puheenjohtajan suuriin saappaisiin astunut Tapio Tähtinen on hyvä valinta.

Täysistunnossa loppui juuri lähetekeskustelu arkkipiispan vaalitavan muuttamisesta. Arkkihiippakunnan pappien ja maallikoiden painoarvoa aiotaan vähentää, mutta heidän erityisasemaansa ei olla poistamassa. Kyse on siitä, onko arkkipiispa ennen muuta oman alueensa piispa vai koko kirkon yhteinen piispa. Edustaja Tanska sanoikin hyvin, että nykyinen epädemokraattinen vaalitapa on tuottanut erittäin hyviä arkkipiispoja. Miksi sitä siis kannattaisi muuttaa?

Uudet aloitteet tuli jättää tänään puoleenpäivään mennessä. Pöydälle oli tullut kaksi asiaa: kirkon virkaan valmistuvilta edellytettävä missiologian tuntemus ja selvityksen tekeminen avioliittoon vihkimisestä luopumisesta. Etenkin jälkimmäinen herättänee täällä isoja intohimoja.

Kyselytunnilla esillä oli useampi kysymys liittyen uuden avioliittolain vaikutuksiin kirkossa. Piispainkokouksen asettama työryhmä näyttää keskustelevan ennen muuta siitä, onko rukoushetki vielä mahdollinen ja millä ehdoin. Avioliiton siunaaminen käsikirjan mukaisesti ei olisi mahdollinen, mutta ohjeet tulevat olemaan melko yleisluonteiset. Toiset piispoista toivoisivat rukoushetken olevan mahdollisimman lähellä avioliiton siunaamista, toiset eivät haluaisi kirkon olevan mukana näiden seurakuntalaisten juhlahetkessä lainkaan. Harkinta jäänee pitkälle yksittäiselle papille, mikä onkin ehkä hyvä asia.

Eilisillan pankkivaliokunnan kokouksen jälkimainingista jäi muistoksi kuva. Sekin kertoo jotain kirkolliskokouksen tunnelmista. On täällä usein hauskaakin.

Enemmistöjä ja vähemmistöjä

Eilinen varapuheenjohtajien vaali on herättänyt täällä paljon jälkikeskustelua. On selvää, ettei kyse ollut vain ehdokkaiden kyvyistä, vaan vaalin tulos ennakoi muitakin äänestyksiä tällä kirkolliskokouskaudella. Jo edelliseltä kaudelta tuttu 60-40 jako näyttää täällä vain vahvistuneen.

Eräs viisas ja suuresti arvostamani edustaja miettikin eilen ääneen sitä, ymmärtääkö kirkolliskokouksen enemmistö lainkaan sitä, että se on kokonaiskirkossa vähemmistönä. Pystyykö tämä joukko tekemään sellaisia päätöksiä, jotka luovat kirkossa elintilaa myös kirkon enemmistölle? Tuota kirkkokansan enemmistöhän edustaa kirkolliskokouksessa vain vähemmistö, eikä se voi yksin raivata tuota tilaa. Eilisessä varapuheenjohtajavaalissa enemmistöllä olisi ollut mahdollisuus rakentaa siltaa eri ryhmien välille. Siihen ei kuitenkaan riittänyt tahtoa.

Tänään aloittivat valiokunnat työnsä. Samalla kaatui pitkä perinne siitä, että piispat ovat valiokuntien puheenjohtajina. Eräänlainen lasikaton särkeminen sekin. Asiaa voi pitää pienenä, mutta periaatteellisesti se on suuri askel. Leikkisesti voisi sanoa, että ollaan siirtymässä ”sääty-yhteiskunnasta kansalaisyhteiskunnan” suuntaan. Tulevaisuusvaliokunnan, käsikirjavaliokunnan ja yleisvaliokunnan puheenjohtajana on nyt maallikko. Talousvaliokunnassa ja lakivaliokunnassa tämä ei ole uutta. Vain perustevaliokunnassa ja hallintovaliokunnassa puhetta johtaa piispa.

Itse jatkan työtäni talousvaliokunnassa. Lähes puolet jäsenistä ovat vanhoja, muutama muista valiokunnista sinne siirtyneitä ja kolmasosa aivan uusia. Kirkon keskusrahaston toimintakertomus ja tilinpäätös ovat keskustelun alla.

Tiistaisin on perinteisesti ministerin kahvikekkerit, niin tänäänkin. Ministeri Sanni Grahn-Lasonen otti esille ulkomaalaisiin kohdistuvan vihapuheen ja yhteisten taistelun sitä vastaan. Arkkipiispa lähes liikuttui puhuessaan vastauspuheessa samasta teemasta. Niin ja se mekko. Tyylikäs ja keväinen kukkamekko, joka yllätti kaikki asiasta vetoa lyöneet.

Vaaleja ja ihmisiä

Uusia ihmisiä. Paljon uusia ihmisiä. Tältä tuntui, kun tulin aamulla aamiaiselle. Lukemattomia kädenpuristuksia, esittelyä, iloisia jälleennäkemisiä ja vähän kaihoakin niistä, jotka eivät ole tällä kertaa täällä. Lähes viisikymppisenä tuntee täällä itsensä nuoreksi. Meillä on täällä ihan oma nuoriso-osastomme. Mutta on täällä toki muutama oikeasti nuori, joskin heitä on aivan liian vähän.

Ensimmäinen istuntopäivä alkoi valtakirjojen tarkistuksella. Siinä me marssimme jonossa antamaan valtakirjamme ja näin meistä tuli virallisesti tämän istuntokauden edustajia. Vaellus salin poikki jatkuin tänään useamman kerran, sillä henkilöäänestykset tehdään täällä umpilipuin.

Äänestys koski tänään varapuheenjohtajia. Koska molemmat entiset varapuheenjohtajat eivät enää asettuneet ehdolle kirkolliskokoukseen, valinnat tehtiin puhtaalta pöydältä. Ehdokkaita oli neljä, kaksi naista ja kaksi miestä. Monien kirkolliskokouksen kirjoittamattomien sääntöjen joukkoon liittyy se, että ensimmäinen varapuheenjohtaja on nainen ja toinen mies.

Olisin mielelläni nähnyt rohkean, iloisen, nuoren ja pätevän Katri Korolaisen varapuheenjohtajana. Mutta nuoruus on täällä dismeriitti ja helposti ajatellaan, että kokemusta saa vasta ajan myötä. Lähtökohdiltaan säilyttävälle instituutiolle on aina helpompi valita puheenjohtajaksi niitä, jotka eivät mielikuvien tasolla kyseenalaista hallinnon harmaita kasvoja.

Nyt varapuheenjohtajina aloittavat kokenut ja monissa otteluissa mukana ollut Johannes Leppänen ja melko tuntematon toisen kauden edustaja Seija Kuikka. Olisi tärkeää, että luottamus varapuheenjohtajiin rakentuisi siitä huolimatta, että vaali oli tiukka, eikä ehkä rakentanut yhteistä tietä parhaalla mahdollisella tavalla.

Nyt valitsijamiehet lähtivät töihin. Aamulla tiedämme, mihin valiokuntaan itse kukin sijoittuu.