Elämää ja ihmisiä

Istuntoviikko on lopuillaan. Talvinen aamuaurinko siivitti päätösmessua. Väsynyt väki kulki kirkkoon ja sieltä vielä tänne saliin. Työt on kohta tehty. Muutama päätös vielä pöytään ja sitten kotiin.

Tulevaisuuskomitean mietintö lähti matkalle eteenpäin. Melkein kaikki valiokunnat antavat siitä lausunnon ja tulevaisuusvaliokunta yrittää saada sen käsittelyyn jo ensi toukokuun istuntoviikolla. Vastaanotto täällä salissa on ollut hyvä. Veikkaisin, että asia menee kyllä eteenpäin, joskin jotkut uudistukset näyttävät olevan mahdottomia. Tosin seurakuntarakenneuudistuksen ympärilläkin oli aikoinaan hyvää pöhinää, mutta asioiden konkretisoituessa epäilevien äänet lisääntyivät.

Rolf Stefansson puhui tänään lähetyksestä ja sen moninaisuudesta ja varoitti kirkkoa kapeuttamassa sitä. Ehkä juuri missioajattelusta käsin on helppo katsoa myös tätä kirkolliskokouksen työtä ja kaikkea sitä, mikä on täällä vaikeaa viedä eteenpäin. Hän muistutti, että todellinen elämä ei mahdu lokeroihin. Ja että suomalainen dogmatiikka niin helposti unohtaa elämän, joka rikkaana kulkee meidän keskellämme.

Naisista ja erilaisuudesta

Naispappeus hyväksyttiin tässä samassa salissa kolmekymmentä vuotta sitten. Nyt papeista naisia on täällä ehkä kolmannes, suunnilleen samassa suhteessa kuin naisia tämän kirkolliskokouksen kokoonpanossa muutenkin. Keskusteluja kuunnellessani olen miettinyt, miltä tämä kirkko näyttäisi, jos pappisvirkaa ei olisi avattu naisille. Huhujen mukaan määräenemmistöä asian taakse ei olisi saavutettu nykyisessäkään kirkolliskokouksessa.

On vaikea käydä sellaista mielikuvitusleikkiä, mutta ehkä jotain varovaisia arvioita voisi tehdä. Olisi todennäköistä, että kirkon jäsenmäärä olisi nykyistä pienempi ja papeista voisi olla vähitellen pulaa. Elämän moninaisuus ei olisi ehkä keskusteluissa samalla tavalla läsnä kuin nyt. Ja lämpöä ja iloa olisi vähemmän. Mutta olisiko teologiakin toisenlaista tai entistä yksipuolisempaa? Vaikea sanoa.

Väistämättä tämä kulki mielessäni eilen, kun kuuntelin pitkää keskustelua kirkon mahdollisuudesta vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja. Keskustelua riitti, vaikka sen pohjana olivat vain kirkkohallituksen ja piispainkokouksen selvitykset. Pekka Simojoki vertasikin eilistä keskustelua tennisotteluksi, jossa pallo liikkui verkon toiselta puolelta toiselle.

Tennisottelun lisäksi eilen oli kuultavana myös jonkinlainen hämmennys ja suru puolin ja toisin. Moni kysyi, miten pääsemme tästä eteenpäin. Haava on niin suuri. Salissa oli kuultavissa hentoinen pohjavire sille, että olisiko sittenkin löydettävissä jonkinlainen yhteinen tie. Tuomitsevien ja periaatteellisten puheenvuorojen lomassa kuului vahvasti myös sovinnon ääni. On selvää, että salissa on kysymykseen hyvin erilaisia kantoja, eivätkä ne tule muuttumaan. Siksi olisi löydettävä malli, jossa erilaiset käsitykset avioliitosta voisivat elää rinnakkain kirkossa. Jotkut toivovat vihkioikeudesta luopumisen olevan tuo tie. Sen vaikutuksia kirkkoon lähdetään nyt selvittämään.

Annika Määttänen sanoi tänään hyvin, että jos haluamme aidosti rakentaa moniäänistä kirkkoa, silloin meidän on hyväksyttävä se tosiasia, että tulemme uskonkysymyksissä ratkaisevasti erilaisiin ja jopa täysin vastakkaisiin näkemyksiin. Avoimuus ja suvaitsevaisuus punnitaan siinä, että kestämme todellisen erilaisuuden.

Voiko sellainen tie olla mahdollinen? Niin, voiko? Sellaisella tiellä toinen ei nouse toisen yläpuolelle ja eikä tiedä toista enemmän. Sellaisiakin ääniä taas tänään kuulin ja mietin, olenko sittenkin kuullut vain sitä, mitä halusin kuulla.

Tulevaisuudesta ja parisuhteista

Aamulla maailma oli kääntynyt uuteen asentoon, mutta kirkolliskokous jatkoi työtään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Keskustelua ja puhetta on riittänyt aamusta iltaan, mutta Trumpit ja Clintonit vilahtelivat niissä vain sivulauseissa.

Tulevaisuuskomitean mietinnön käsittely aloitettiin jo eilen ja sitä on jatkettu tänään koko aamupäivän. Keskustelun yleissävy on ollut yllättävän positiivinen, vaikka edustajat näyttävät kommentoineen mietintöä tämän päivän Kotimaa-lehdessä varsin varautuneesti. Osa edustajista näkee siinä mahdollisuuden uudistaa kirkkoa, osa pelkää oman valtansa menettämistä.
Rakenteellisissa uudistuksissa keskustellaan aina myös vallasta, vaikka tässä salissa se on ollut yleensä vaiettu aihe. On niitäkin, joiden mielestä mitään ei saa tehdä tai muuttaa.

Mietinnön kaikkein tärkein asia liittyy kuitenkin ajattelutavan muutoksiin, ei sitä voi ohjata lailla. Toimintakulttuurin on kuljettava kontrollista luottamukseen. Erilaisuus ei ole uhka, vaan mahdollisuus. Yhdessä olemme enemmän. Näiden on toteuduttava kaikilla hallinnon tasoilla. Mutta koska täällä säädetään lakia, niin hallintoon on tulossa myös muutoksia. Tämä on tämän kirkolliskokouskauden tärkein asia ja toivon sille todella myötätuulta.

Kirkkohallituksen kyselytunti on muuttanut muotoaan. Ennen niin puuduttava ja kiusallinen kyselytunti on raikastunut ja saa aikaan mukavaa säpinää. Lyhyet kysymykset ja lyhyet vastaukset herättelevät salia. Esille on otettu virallisten lähetysjärjestöjen suhtautuminen naispappeuteen, kirkon edustuskulut ja alkoholin tarjoaminen, monikulttuuristen perheiden haasteet, yhtymän mahdollisuus perustaa toiminallisia virkoja ja kirkon kiky-sopimus ja paljon muusta.

Mutta oikeasti täällä puhutaan avioliitosta, vaikka syysistunnossa ei voi tehdä aloitteita, eikä jättää ponsia. Se näyttää elävän pinnan alla eri tavoin asiasta ajattelevilla. Arkkipiispa esitteli piispojen selonteon avioliittolain muutoksen johdosta ja totesi, että se ei kerro kirkon tulevaisuuden suunnasta vaan vallitsevasta tilanteesta. Avoimesti esille nostettiin se, että piispojen kesken tulevaisuuden suunnasta ollaan eri mielisiä.

Keskustelussa kysyttiinkin, miten piispainkokous suhtautuu pohjoismaisten sisarkikkojen ratkaisuihin ja perusteluihin samaa sukupuolta olevien avioliitosta. Onhan meillä sama tunnustus. Nyt osa piispoista vetoaa anglikaanien avioliittokäsitykseen ja sisarkirkkojen kannat jäävät mainitsematta kokonaan.

Mutta muuten tämä keskustelu on enemmän tai vähemmän juupaseipäs -keskustelua. Tätäkin keskustelua kuunnellessani ajattelen, että jokaisen kirkolliskokousedustajan pitäisi osallistua kunnioittavan keskustelun viikonloppuun ja kuulla vastapuolta. Salissa saisi puhua vasta, kun olisi ollut siellä. Ehkä sitä kautta voisi kasvaa yhteinen tie.

Kelloista ja hankkeista

Mustanpuhuva joukko asteli aamulla melkein jouluisissa tunnelmissa Maarian kirkkoon. Mutta tunnelma oli iloisen odottava ja messu ihanan kaksikielinen. Keskiaikaisen kirkon uumenissa mietin taas kerran, että olen vain matkalainen pitkässä ajan ketjussa. Nyt on minun vuoroni istua tässä, sitten tulee jonkun toisen vuoro. Ajatus antaa perspektiiviä myös tähän kirkolliskokoustyöskentelyyn, sillä tänään tehdyt päätökset voivat olla kahdenkymmenen vuoden päästä jo auttamattoman vanhoja.

Tuo sama pitkä aikajanan ketju oli kuultavissa myös arkkipiispan avauspuheenvuorossa, jossa nostettiin esiin kirkon ja kirkonkellojen viesti ja ihmisen arvo.

"Symbolisten viestien ääni on aina moninainen. Sitä ei voi määrätä. Mielellään ajattelisi, että kirkonkellon kaksitoista lyöntiä kertovat levollisuudesta ja luottamuksesta epävarman maailman keskellä. Mielellään ajattelisi, että niissä kuuluu toisen maailman ääni ja kutsu vuoropuheluun Jumalan kanssa. Mielellään ajattelisi, että ne kertovat moraaliarvostelun sijasta ihmisten ja elämän arvosta ja arvokkuudesta, rohkeudesta ja toivosta, joka on syvempää kuin tämän elämän murhe."


Käytännön seurakuntatyön kannalta tämän päivän ehkä keskeisin kysymys liittyi ehtoolliseen. Periaatteessahan ehtoollispöytään saisi polvistua vain kirkkomme kastetut jäsenet, mutta seurakuntien todellisuus näyttää usein aika toisenlaiselta. Vaikea on ehtoollispöydässä kysyä, oletko kirkkomme jäsen. Porvoon hiippakuntavaltuusto esittikin, että ehtoollispöytä olisi avoin pohjoismaisten sisarkirkkojen tavoin. Piispainkokous vierastaa asiaa ja haluaa antaa omat ohjeensa, jotka toivottavasti ovat kuitenkin nykyistä käytäntöä avoimempia. Mielenkiintoista nähdä, millaisena mietintönä tämä perustevaliokunnasta saliin tulee.

Kirkon keskusrahaston toiminta- ja taloussuunnitelma keskustelutti salia pitkään. Kirkon yhteiset hankkeet, kuten uusi tilastouudistus herätti paljon närää. Yhteinen kokemus näyttää olevan se, ettei seurakuntien todellisuus kuulu riittävästi näissä uudistuksissa, eikä niitä tehdä seurakuntien omista tarpeista käsin. Ja kenen tehtävänä on rahoittaa kansainvälisen työn hiippakuntasihteerit? Kirkon keskusrahaston vai järjestöjen? Jotain siitä vielä tällä viikolla lausutaan.

Ja sitten tietysti päivän herkkuhetki ministeri Gran-Laasosen seurassa. Aika monen edustajan silmät kostuivat, kun ministeri kertoi kolmivuotiaan tyttärensä kirkkokäynnistä ja ehtoollispöydästä, jossa Irja Askola siunasi pienen tytön sanomalla, että tämä saa hyvän elämän. Sen tyttö oli muistanut vielä seuraavanakin päivänä.

Turkua ja pakkasta

Ihmisiä saapuu ripotellen Turkuun. Osa valiokunnista aloittaa tänään, osa edustajista tulee vasta huomenna. Kättelyä, kasvoja, kuulumisia. Nimet ovat vielä vähän hakusessa. Kuka nyt taas oli kukakin. Turun kristillisen opiston henkilökunta jaksaa olla aina vain ystävällinen ja ymmärtäväinen tämän moninaisen joukon tarpeiden keskellä.

Talousvaliokunta on ollut aamusta asti työn touhussa. On mielenkiintoista seurata, miten uusi valiokuntakokoonpano toimii ja hahmottaa kirkon työn kokonaisuutta. Ja miten itse kukin meistä löytää siellä oman paikkansa. Kestää jonkun aikaa ennen kuin meistä tulee taas kiinteä ryhmä. Työlistalla on Kirkon keskusrahaston toiminta- ja taloussuunnitelma ja pari talousarvioaloitetta. Siis aika tavallinen setti.

Suuria tunteita ei ole havaittavissa talousvaliokunnassa, vaikka niitäkin tällä viikolla kirkolliskokouksessa liikutellaan. Tulevaisuuskomitean mietintö koskettaa tavalla tai toisella jokaista salissa istuvaa. Siinä puhutaan myös vallasta ja hierarkioista ja toimintakulttuurin syvistä muutoksista. Toivon vain, että mietinnön yleiskeskustelussa ei juututtaisi niihin asioihin, jotka koskettavat puhujien omaa valtaa ja sen menettämisen pelkoa. Sitä enemmän pitäisi jaksaa katsoa tulevaisuuteen ja muutokseen, joka kantaisi näiden omien vallan vuosien yli ja tukisi seurakunnan perustyötä.

Ja tietysti täällä puhutaan tasa-arvoisesta avioliitosta ja piispainkokouksen selonteosta ja oikeudellisesta selvityksestä. Mutta muuta kuin puhetta ei tältä viikolta kannata odottaa. Toiminnallisia aloitteita voi tehdä vasta kevätistunnossa. Pinnan alla tämä asia täällä kuitenkin elää, avoimena haavana puolin ja toisin.

Ulkona paukkuu pakkanen ja luntakin taitaa juuri nyt ripottaa. Toivotaan nyt kuitenkin, että kirkon tulevaisuus ei mene pakkasen puolelle, vaan siellä vallitsee ainainen kevät.