Kelloista ja hankkeista

Mustanpuhuva joukko asteli aamulla melkein jouluisissa tunnelmissa Maarian kirkkoon. Mutta tunnelma oli iloisen odottava ja messu ihanan kaksikielinen. Keskiaikaisen kirkon uumenissa mietin taas kerran, että olen vain matkalainen pitkässä ajan ketjussa. Nyt on minun vuoroni istua tässä, sitten tulee jonkun toisen vuoro. Ajatus antaa perspektiiviä myös tähän kirkolliskokoustyöskentelyyn, sillä tänään tehdyt päätökset voivat olla kahdenkymmenen vuoden päästä jo auttamattoman vanhoja.

Tuo sama pitkä aikajanan ketju oli kuultavissa myös arkkipiispan avauspuheenvuorossa, jossa nostettiin esiin kirkon ja kirkonkellojen viesti ja ihmisen arvo.

"Symbolisten viestien ääni on aina moninainen. Sitä ei voi määrätä. Mielellään ajattelisi, että kirkonkellon kaksitoista lyöntiä kertovat levollisuudesta ja luottamuksesta epävarman maailman keskellä. Mielellään ajattelisi, että niissä kuuluu toisen maailman ääni ja kutsu vuoropuheluun Jumalan kanssa. Mielellään ajattelisi, että ne kertovat moraaliarvostelun sijasta ihmisten ja elämän arvosta ja arvokkuudesta, rohkeudesta ja toivosta, joka on syvempää kuin tämän elämän murhe."


Käytännön seurakuntatyön kannalta tämän päivän ehkä keskeisin kysymys liittyi ehtoolliseen. Periaatteessahan ehtoollispöytään saisi polvistua vain kirkkomme kastetut jäsenet, mutta seurakuntien todellisuus näyttää usein aika toisenlaiselta. Vaikea on ehtoollispöydässä kysyä, oletko kirkkomme jäsen. Porvoon hiippakuntavaltuusto esittikin, että ehtoollispöytä olisi avoin pohjoismaisten sisarkirkkojen tavoin. Piispainkokous vierastaa asiaa ja haluaa antaa omat ohjeensa, jotka toivottavasti ovat kuitenkin nykyistä käytäntöä avoimempia. Mielenkiintoista nähdä, millaisena mietintönä tämä perustevaliokunnasta saliin tulee.

Kirkon keskusrahaston toiminta- ja taloussuunnitelma keskustelutti salia pitkään. Kirkon yhteiset hankkeet, kuten uusi tilastouudistus herätti paljon närää. Yhteinen kokemus näyttää olevan se, ettei seurakuntien todellisuus kuulu riittävästi näissä uudistuksissa, eikä niitä tehdä seurakuntien omista tarpeista käsin. Ja kenen tehtävänä on rahoittaa kansainvälisen työn hiippakuntasihteerit? Kirkon keskusrahaston vai järjestöjen? Jotain siitä vielä tällä viikolla lausutaan.

Ja sitten tietysti päivän herkkuhetki ministeri Gran-Laasosen seurassa. Aika monen edustajan silmät kostuivat, kun ministeri kertoi kolmivuotiaan tyttärensä kirkkokäynnistä ja ehtoollispöydästä, jossa Irja Askola siunasi pienen tytön sanomalla, että tämä saa hyvän elämän. Sen tyttö oli muistanut vielä seuraavanakin päivänä.