Naisista ja erilaisuudesta

Naispappeus hyväksyttiin tässä samassa salissa kolmekymmentä vuotta sitten. Nyt papeista naisia on täällä ehkä kolmannes, suunnilleen samassa suhteessa kuin naisia tämän kirkolliskokouksen kokoonpanossa muutenkin. Keskusteluja kuunnellessani olen miettinyt, miltä tämä kirkko näyttäisi, jos pappisvirkaa ei olisi avattu naisille. Huhujen mukaan määräenemmistöä asian taakse ei olisi saavutettu nykyisessäkään kirkolliskokouksessa.

On vaikea käydä sellaista mielikuvitusleikkiä, mutta ehkä jotain varovaisia arvioita voisi tehdä. Olisi todennäköistä, että kirkon jäsenmäärä olisi nykyistä pienempi ja papeista voisi olla vähitellen pulaa. Elämän moninaisuus ei olisi ehkä keskusteluissa samalla tavalla läsnä kuin nyt. Ja lämpöä ja iloa olisi vähemmän. Mutta olisiko teologiakin toisenlaista tai entistä yksipuolisempaa? Vaikea sanoa.

Väistämättä tämä kulki mielessäni eilen, kun kuuntelin pitkää keskustelua kirkon mahdollisuudesta vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja. Keskustelua riitti, vaikka sen pohjana olivat vain kirkkohallituksen ja piispainkokouksen selvitykset. Pekka Simojoki vertasikin eilistä keskustelua tennisotteluksi, jossa pallo liikkui verkon toiselta puolelta toiselle.

Tennisottelun lisäksi eilen oli kuultavana myös jonkinlainen hämmennys ja suru puolin ja toisin. Moni kysyi, miten pääsemme tästä eteenpäin. Haava on niin suuri. Salissa oli kuultavissa hentoinen pohjavire sille, että olisiko sittenkin löydettävissä jonkinlainen yhteinen tie. Tuomitsevien ja periaatteellisten puheenvuorojen lomassa kuului vahvasti myös sovinnon ääni. On selvää, että salissa on kysymykseen hyvin erilaisia kantoja, eivätkä ne tule muuttumaan. Siksi olisi löydettävä malli, jossa erilaiset käsitykset avioliitosta voisivat elää rinnakkain kirkossa. Jotkut toivovat vihkioikeudesta luopumisen olevan tuo tie. Sen vaikutuksia kirkkoon lähdetään nyt selvittämään.

Annika Määttänen sanoi tänään hyvin, että jos haluamme aidosti rakentaa moniäänistä kirkkoa, silloin meidän on hyväksyttävä se tosiasia, että tulemme uskonkysymyksissä ratkaisevasti erilaisiin ja jopa täysin vastakkaisiin näkemyksiin. Avoimuus ja suvaitsevaisuus punnitaan siinä, että kestämme todellisen erilaisuuden.

Voiko sellainen tie olla mahdollinen? Niin, voiko? Sellaisella tiellä toinen ei nouse toisen yläpuolelle ja eikä tiedä toista enemmän. Sellaisiakin ääniä taas tänään kuulin ja mietin, olenko sittenkin kuullut vain sitä, mitä halusin kuulla.