tiistai 2. toukokuuta 2017

Tulevaisuutta ja avioliittoa




Aamu alkoi tututtuun tapaan jumalanpalveluksella Maarian kirkossa. Messu oli siitäkin hauska, että siellä veisattiin vain uusia virsiä - monia minullekin aivan tuntemattomia. Toimitusvuorossa oli Espoon hiippakunta. Pidin valtavasti Tapio Luoman saarnasta. Hän varoitti siitä harhasta, että kirkon jäsenet olisivat yksi joukko, joita voidaan johtaa yhdellä tavalla. Kristuksen seuraajat ovat moninaista väkeä. Samalla hän muistutti, että kirkolliskokouksessa ollaan hoitamassa kokonaiskirkon asioita, eikä silloin niitä pidä käsitellä vain omasta teologisesta tai sosiaalisesta viitekehyksestä käsin. Täällä pitää voida odottaa edustajilta laajempaa katsontakantaa.

Arkkipiispa puuttui tapansa mukaan ajankohtaisiin asioihin kirjallisuuden kautta. Nyt puhuttiin Jumalan läsnäolosta ja poissaolosta ja sen kokemuksesta. Ja samalla turvanpaikanhaijoista ja turvapaikkapäätöksistä, viranomaisiin luottamisesta ja terveestä kritiikistä. Mutta perusajatus oli tämä:


Kirkko ei ole yhteiskunnan moraalinvartija. Kirkko on olemassa, jotta Jumalan läsnäolo tässä maailmassa tuntuisi vahvemmin kuin Jumalan kauhistuttava poissaolo. Siinä on kirkon tärkein, luovuttamattomin tehtävä. Rohkaisevaa, syvimmällä tavalla rohkaisevaa on, että viime kädessä Jumalan läsnäolo ei ole kirkon osaamisesta tai onnistumisesta kiinni; sielläkin, missä erottuu vain Jumalan kauhistuttava poissaolo, Jumala on.

Kirkolliskokousviikko on aina työntäyteinen, mutta tämä viikko näyttää olevan sitä erityisesti. Ehkä tunnelmaa tiivistää sekin, että käsittelyssä on kaksi itselleni tärkeää asiaa: tulevaisuuskomitean mietintö kirkon uudistamisesta ja keskushallinnon keventämisestä sekä aloite avioliittokäsityksen laajentamisesta.

Tulevaisuuskomiteassa tehtiin töitä lyhyellä aikataululla ja intensiivisesti. Tietysti sitä toivoo omalle työlleen myötätuulta. Nyt valiokunta on nostanut siitä omat valintansa päätettäväksi. Vähän pettyneenä katson, miten vähän siitä lopulta jäi käteen. Mutta odotetaan nyt yleiskeskustelua. Ehkä kirkossa pitää olla tyytyväinen siihenkin, että edes jotain menee eteenpäin.

Avioliittoaloitteen eteenpäinmeno on arvoitus. Yhtäältä sitä vastustavat ne, jotka toivovat asialle positiivista ratkaisua tuomioistuimissa ja toisaalta ne, jotka haluavat nykytilanteen jatkuvan. Puhemiesneuvosto väänsi kättä siitä, mihin valiokuntaan aloite menee. Perustevaliokunta voitti. Luottamusjuopa valiokuntien välillä näyttää olevan melkoinen. Nyt voisi olettaa, että aloite menisi valiokuntaan, sillä perustevaliokunnassa monet toivovat voivansa antaa oman puumerkkinsä tähän keskusteluun. Toivottavasti he ovat luottamuksen arvoisia ja pystyvät katsomaan asiaa laajasti, myös muiden teologisten oppiaineiden kuin dogmatiikan näkökulmasta. Tässä punnitaan myös perustevaliokunnan ammattitaito.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti