Eilen illalla bussi vei meidät Paraisille tutustumaan saaristolaisseurakuntaan ja kaksikielisyyteen. Retkikohde oli siinäkin suhteessa vinha, että palasin ajassa kaksikymmentä kuusi vuotta taaksepäin. Tein nimittäin ensimmäisen teologiharjoitteluni juuri Paraisilla.
Mieleen jäi häisevän kaunis ja mielenkiintoinen kirkko, kielellinen identiteetti ja diasporasuomenkielisyys ja saarista koostuva pitkien välimatkojen kokonaisuus. Seurakunnat olivat kielellisesti jakaantuneita, vaikka sekä suomenkielisen että ruotsinkielisen seurakunnan työntekijät osasivat hyvin toistensa kielen. Ja ilmeisesti palvelivat myös molemmilla kielillä.
Paraisilla jäin miettimään identiteetin merkitystä seurakuntatyössä. Seurakuntaliitoksissa sitä on toisinaan haluttu hälventää ja pidetty rasitteena. Mutta pitäisikö se nähdä voimavarana ja mahdollistajana? Ainakin itselleni tutussa ulkosuomalaistyössä ajatellaan niin.
Väsyneen hilpeissä tunnelmissa matka jatkui Turkuun ja pitkälle venyneen illan päätteksi Kristillisen opiston pehmeään sänkyyn. Aamulla matkalaukkua pakatessani mietin, miksi otan aina mukaan niin paljon tavaraa. Lopulta kirkolliskokousviikosta selviää muutamalla mekolla, kunhan ei unohda uikkareita.
Tämä kirkolliskokousviikko ei jää historiaan, kuten arkkipiispa loppupuheenvuorossaan totesi. Koko viikko kulki merkillisissä tunnelmissa. Hävittyjä äänestystuloksia, toivon pilkahduksia rakenneuudistuksessa, hilpeän hauskaa ja tehokasta valiokuntatyöskentelyä, väsähtynyttä tunnelmaa täysistunnossa, tärkeitä väliaikakeskusteluja ja pienen pientä eteenpäin menoa kirkon hallinnossa.
Toiset toivovat kirkon olevan säilyttävä yhteisö, toiset haluaisivat sen uudistuvan. Muutos ei ainakaan ole kovin nopeaa. Sen kirkolliskokouksessa oppii. Keväällä listalle on tulossa kuitenkin isoja asioita. Joku jo varoitteli, että olisi varauduttava kuuden päivän istuntoviikkoon.
Turusta on taas aika sanoa kuulemiin ja näkemiin. Ensi toukokuussa taas blogataan. Jos Jumala suo!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti