Rahasta ja tulevaisuudesta

Oivan kanssa talousvaliokunnassa

Lyhyt kirkolliskokousviikko on tullut päätökseensä. Viimeiset kopautukset päätösten merkiksi. Kansalaisaloite -esitys hylättiin, mutta mikäli hiippakuntavaltuustot poistuvat, asiaan voidaan palata. Nythän on mahdollista tehdä aloite hiippakuntavaltuuston kautta. Mutta kuka tietää, mikä on hiippakuntavaltuusto? Joistain syystä olen pitänyt tätä aloitetta hyvänä. Kirkko on luonteeltaan kuitenkin seurakuntalaistensa kirkko, jossa tavallisen seurakuntalaisen äänen pitäisi voida kuulua entistä enemmän. Vaikka kansalaisaloitteen myötä tulisi myös turhaa työtä, sen kautta voisi nousta esiin myös todellisia ja tärkeitä asioita. Demokratia on hankalaa ja kallista, mutta välttämätöntä.

Isoin uutinen tällä viikolla on, että seurakuntien keskusrahastolle maksettava perusmaksu laskee yhden prosenttiyksikön jo ensi vuonna. Kuopion yhtymässä se tarkoittaa noin kolmen viran verran rahaa. Tällä päätöksellä halutaan tukea seurakuntien heikkenevää taloutta ja seurakunnissa tehtävää perustyötä. Mutta ei tämä päivä ole vain ilon päivä. Kirkon yhteinen työ, johon kuuluu niin Kirkkohallitus kuin hiippakunnatkin, menettää vuositasolla 6,5 miljoonaa euroa. Se on paljon rahaa, vaikka sopeuttamisaikaa onkin kolme vuotta.

Tämä tulee tarkoittamaan monia muutoksia ja edellyttää uudenlaista ajattelua kaikilla hallinnon tasoilla. Yhtenä avainkysymyksenä on, miten uudet ns. Kehittämispalvelut rakennetaan. Miten Kirkkohallituksen, hiippakuntien, järjestöjen ja yhtymien välinen työnjako voidaan rakentaa niin, että päällekkäisyyksiä karsitaan ja yhteistyötä lisätään. Samalla pitää miettiä, mikä on tähdellistä. Karsittavia asioita on suuria ja pieniä. Onko tätä päivää sekään, että kirkkoherra lähettää kolme kertaa vuodessa kapitulille työ- ja vapaa-aikasuunnitelmansa tai lomansa, jotka sitten tarkistetaan ja lasketaan.

Enonkosken luostariyhteisön retriittitoiminnan kehittämiseen pyydettiin 50 000 €. Talousarvioaloite oli Mikkelin ja Kuopion hiippakunnan yhteinen ja pyrin pitkään, etten ota asiaan kantaa. Kuitenkin kaikkien niiden selvitysten jälkeen, joita talousvaliokunta sai, en nähnyt mitään mahdollisuutta puoltaa hanketta. Etenkin Enonkoskelta itseltään tullut palaute oli niin murskaava, ettei sen jälkeen jäänyt enää muuta vaihtoehtoa. Mutta sali päätti toisin ja Enonkoski sai rahansa. Toivottavasti sitä kautta kasvaa jotain hyvää ja Enonkosken hartiat kantavat.









Vastaantuloja ja selän kääntämistä

Timo von Böhm ja hallintovaliokunnan koira

Keskustelu avioliitosta jatkui tänäänkin. Kolmas päivä menossa. Mutta nyt on jotain liikkeellä. Kompromissiksi on ehdotettu, että papit saisivat toimittaa siviiliavioliiton ja sen yhteydessä rukoilla puolesta ja kanssa. Entistä useampi puhuu sen puolesta, että ratkaisu on löydettävä. Joku pieni toivon pilkahdus kaiken keskellä. Spagaattia ollaan valmis tekemään kummassakin leirissä – ainakin jotkut ovat. Puherumbassa on menossa nyt toinen kierros eli samat ihmiset puhuvat toista kertaa, myös ne, jotka käsittelevät asiaa valiokunnissaan. Turhautumisen keskellä yritän ajatella, että puhuminen, dialogi ja yhdessä oleminen ovat ainoa tie eteenpäin.

Tässä täysistunnossa on myös ollut mielenkiitoista debattia. Keskeiseksi raamatunkohdaksi on noussut ensimmäisten kristittyjen kokous Jerusalemissa, jossa päätettiin ympärileikkaussäädöksistä. Siellä tehtiin lopulta kompromissi. Vaikeita asioita on ratkottu ennenkin. Myös juristien välinen keskustelu ja pallottelu on ollut mielenkiintoista kuulla. Laki on niin kuin se luetaan. Ja niin taitaa olla Raamattukin.

Talousvaliokunta on tehnyt ahkerasti töitä muiden viettäessä jo vapaailtaa. Seurakuntien tyytymättömyyteen suhteessa Kipaan ja Kirjuriin on nyt vastattu. Kirkkohallitukselle on annettu tehtäväksi selvittää, mikä näissä prosesseissa meni vikaan ja miten suuria hankkeita pitäisi tulevaisuudessa rakentaa ja hallinnoida. Syytä lienee niin järjestelmissä ja keskitetyissä palveluissa kuin seurakunnissakin. Kirjuri ei toimi kunnolla, eikä säästöjä saada aikaan, jos seurakunnat eivät digitoi ja tarkista tietoja. Kipa ei toimi, jollei päällekkäisyyksiä pystytä purkamaan. Pelkkä seurakuntien syyttely ei Kipa-asiassa johda mihinkään.

Mitä muuta täällä on ollut? Taustalla käytäviä keskusteluja arkkipiispanvaalista, ehdokaslistojen allekirjoituksia ja spekulaatioita. Ehkä vähän toivettakin siitä, että salissa olevat arkkipiispaehdokkaat linjaisivat omaa kantaansa ajankohtaisiin kysymyksiin. Ihan niin ei tämä kuitenkaan mennyt.

Ilmapiiri käytävillä on ollut yllättävän hyvä vaikeista asioista ja erimielisyyksistä huolimatta. Olen myös iloinen oman hiippakuntani kirkolliskokousedustajista, joiden kanssa on voitu jakaa monia asioita, vaikka ei kaikesta yhtä mieltä ollakaan.





Tulevaisuutta ja kompromisseja

Eilen päästiin kuin päästiinkin avioliittokeskusteluun. Odotettavaa oli, että moni edustaja pitäisi professori Eila Helanderin selvitystä väärin ajateltuna tai liian pitkälle menevänä. Etukäteiskeskustelussa selonteon johtopäätöksiä on vähätelty sosiologisina ja sen teologista antia ei ole haluttu nähdä. No, näitäkin puheenvuoroja täällä oli. Mutta myös toisenlaisia ääniä kuulimme. Minua kosketti syvästi Juha Tanskan puheenvuoro. Hän kertoi pojastaan, joka sairastui psyykkisesti koulukiusaamisen seurauksena. Ja sitten hän sanoi jotain keskeistä: avioliittokysymys tulee ratkaista, jotta institutionaalinen kiusaaminen voisi kirkossa vähentyä.

Kun katson tämän ajan nuoria, olen kiitollinen siitä, ettemme elä enää sellaisessa yhtenäiskulttuurissa, jossa vain kirkon antama moraalikoodisto olisi totta. Juhaa edelleen lainatakseni Raamatusta ja tunnustuskirjoista voi saada kivenmurikan, joilla voi tuhota toisen. Keskustelu täällä siis jatkuu, on kipeää ja vaikeaakin. Ymmärrän, etteivät monet sitä jaksa. Mutta jotain pientä liikahdustakin tapahtui, etenkin papeissa. Pieniä kädenojennuksia ja kompromissihalua. Miten pitkälle ne kantavat, jää nähtäväksi.

Mutta puhutaan täällä muustakin. Tulevaisuusvaliokunnan mietintö käsittelee nelivuotiskertomusta ja nostaa esille kolme asiaa kirkon tulevaisuustyön pohjaksi. Seuraavan tulevaisuusselonteon on tarkasteltava kristillisen uskon välittymistä nuoremmille sukupolville, kirkon ja yhteiskunnan sirpaloitumista ja kirkon roolia yhteiskunnallisena keskustelijana. Olin melkein helpottunut, kun luin sieltä keskustelun diakoniatyön suunnasta. Diakoniatyön on pystyttävä uudistumaan tässä ajassa, eikä se voi jäädä paikoilleen. Joku sanoikin salissa, että diakoniassa on viime vuosina keskitytty virkakysymyksiin ja työntekijöiden määrään, mutta sisällöllistä keskustelua on käyty vähän. Diakonia ideana ei itsessään kanna. Vain teot puhuvat puolestaan.

Eilen illalla Pankissa keskusteltiin sekularisaatiosta ylipäätään. Kirkon tutkimuskeskuksen tutkija Kimmo Ketola kertoi, että tämänhetkisen tutkimuksen mukaan Eurooppa kyllä maallistuu, mutta siihen johtavat syyt ovat paljon monimutkaisempia kuin on ajateltu. Kirkot eivät ole ajopuu sekularisaation virrassa, vaan ne voivat itse tehdä asialle jotain. Tämä liittyy diakonian uudistumiseen, kirkon yhteiskunnalliseen rooliin, mutta myös tähän jatkuvaan riitelyyn.

Ministerin kahveilla oli hyvää kakkua ja mukavaa seuraa. Aika paljon uutta opimme Kiven Seitsemästä veljeksestä ja lukemisesta, Männistön Kyöstistä ja Impivaarasta. Arkkipiispa on näissä asioissa aivan omaa luokkaansa.

Juhlaa ja arkea

Kirkkokahvit tuomiokirkolla. Kuva: Johanna Lumijärvi

Eilinen reformaatiojuhlapäivä oli onnistunut ja kiva. Ehkä ensimmäistä kertaa tämän juhlavuoden aikana kuulin ääneen sanottavan, että iloitsemme reformaatiosta ja olemme siitä ylpeitä. Vuoden aikana on tuntunut monta kertaa, että yhteyden korostaminen katolisen kirkon kanssa on johtanut oman perinteemme ja reformaation moninaisten löytöjen vähättelyyn. Juhlavuoden sijasta on puhuttu merkkivuodesta ja reformaation mullistava vaikutus on jäänyt taka-alalle. Armosta on toki puhuttu, mutta monta muuta asiaa on jäänyt huomiotta.

Ehkä siksi sunnuntain juhlamessussa puhutteli erityisesti kaksi asiaa. Ensimmäinen niistä oli Turun ruotsinkielisen seurakunnan uuden kirkkoherran Mia Bäck johtama esirukous. Siinä kiitettiin Raamatusta ja sen kertomuksista Jumalasta, siitä, että ihmiset ovat oppineet lukemaan ja kirjoittamaan ja kysymään kysymyksiä, erilaisista traditioista ja kielistä, joissa Jumala on läsnä.

Toinen sykähdyttävä hetki oli ehtoollisella. Kun kaikki olivat jo käyneet ehtoollisella ja arkkipiispa polvistui yksin ehtoollispöytään, hän sai leivän ja viinin nuorelta, ehkä pari vuotta sitten rippikoulun käyneeltä tytöltä. Kohta eläkkeelle jäävä arkkipiispamme ja nuori seurakunta olivat kauniilla tavalla läsnä. Ei viran korostusta, vaan kasteen lahjaa. Tätäkin on reformaatio.

Iltapäivän reformaation päätösjuhlassa Mikael Agricola perheineen kulki tämän päivän kirkossamme ja sukupolvien ketjussa. Ja oli tyytyväinen siihen työhön, jota hänen jälkeensä täällä on tehty. Musiikki oli vahvasti läsnä ja ennen muuta nuoren seurakunnan veisut – reformaation tuote meidän kirkollemme.

Tämä alkanut kirkolliskokousviikko ei ole erityisen suuria intohimoja herättävä. Ei ainakaan ensinäkemältä. Esillä on toimintasuunnitelma siitä, miten tulevaisuuskomitean ponsia viedään eteenpäin, piispainkokouksen selvitys vihkioikeudesta luopumisesta, vaalilainsäädännön uudistus ja keskusrahaston toiminta- ja taloussuunnitelma. Viime istuntoviikolla tuotu avioliittoaloite ei tule tällä viikolla päätökseen. Hyvä, jos toukokuun istunnossa.

Alkusyksystä seurakunnat vastasivat kirkolliskokouksen lähettämään kyselyyn, jossa otettiin kantaa tulevaisuusvaliokunnan esityksiin. Lähes kaikkia uudistuksia kannatettiin, mutta kahteen asiaan suhtauduttiin nuivasti. Ensinnäkin seurakunnat eivät nähneet tarvetta kirkollisten termien uusimiseen. Tämä kertoo paljon kirkostamme. Sukupuolittuneet termit eivät pistä silmään, eivätkä kuulu korvaan, vaikka kieli luo todellisuutta ja ylläpitää keinotekoisia sukupuolirooleja. Huomaan, miten helposti itsekin lankean tähän harhaan.

Toinen asia liittyi virkojen määräaikaisuuteen. Seurakuntien on toki vaikea hahmottaa, mitä kirkkoneuvokset tai hiippakuntadekaani työkseen tekevät. Muutos määräaikaisiin työtehtäviin olisi suuri, mutta toisi tervetullutta kiertoa kirkon virkoihin. Tämä koskee myös kirkkoherran virkoja ja piispan virkaa. Mutta pitkä on matka sinne suuntaan, jos sinne kuljetaan.

Yhteydestä ja elämästä

Koko aamupäivä käytiin keskustelua avioliittoaloitteesta. Päällimmäisenä on tunne, että se piti tehdä. Paljon asiallisiakin puheenvuoroja kuultiin puolesta ja vastaan. Aloite lähetettiin perustevaliokuntaan, mutta lopuksi piti vielä äänestää, antaako yleisvaliokunta asiasta lausunnon vai ei. Pitkän keskustelun jälkeen olisi ollut kummallista, jos toinen valiokunta ei olisi saanut lausua asiasta lainkaan. Tähän asti kun avioliittoa koskevat aloitteet ovat kulkeneet yleisvaliokunnan kautta. Puherumba venyi kuitenkin niin pitkäksi, että edustajat alkoivat jo lähteä kotia kohti ennen äänestyksen alkua.

Puheissa kuin puheissa kannettiin huolta kirkon ykseydestä. Jos malli kahdesta rinnakkaisesta tiestä tässä asia ei vie eteenpäin, perustevaliokunta joutuu miettimään, mikä sitten. Pääasia, että eteenpäin mennään.

Kirkolliskokous kukitti lopuksi eläkkeelle jäävän piispa Irja Askolan. En valitettavasti enää ollut sitä näkemässä, sillä kone lennätti minut Kuopioon. Nyt täällä isoskoulutuksen keskellä leirikeskuksessa mietin, että tämä aloite oli tehtävä näidenkin nuorten tähden. Olen sen heille velkaa.

Talousvaliokunta alkaa pureutua syksyllä Kipaan liittyviin kysymyksiin. Se ei näy seurakuntalaisten arkipäivässä, meidän työntekijöiden kuitenkin. Mielenkiintoista sekin. Toisenlaista vain.

Äänestyksiä ja istumista

Nyt se sitten on päätetty. Tulevaisuusvaliokunnan mietintö on hyväksytty. Ponsia oli alunalkaen kaksikymmentä. Niiden ja muutamien lisäponsien äänestykseen käytettiin aikaa kolme ja puoli tuntia. Keskustelu oli salissa elävää ja välillä hauskaakin, mikä ei ole täällä kovin tavallista. Muutenkin tunnelma käytävillä on ollut harvinaisen kepeää ottaen huomioon, että olemme todella monesta asiasta eri mieltä.

Mitä sitten päätettiin? Ei mitään kovin radikaalia. Seurakuntatasolla ei muutu oikeastaan mitään. Yritimme saada mukaan lisäponnen, jonka mukaan yhtymien hallintorakennetta olisi kevennetty. Hävisimme täpärästi muutamalla äänellä. Salissa melkein kaikki ne, jotka ovat yhtymäseurakunnista, olivat muutoksen takana. Muut taas eivät. Maallikkovallan kaventumista pelätään kovasti.
 

Samaa asiaa ei pelätty juuri lainkaan, kun esitys hiippakuntavaltuuston lakkauttamisesta ja maallikkoedustajien lisäämisestä tuomiokapitulin kollegioon meni uudelleen valmisteluun. Ainut todella suuri asia oli päätös keskusrahastomaksun alentamisesta yhden prosenttiyksikön verran. Samalla selvitetään Kirkkohallituksen kehittämiskeskuksen perustamista. Selvityksessä otetaan huomioon myös kirkolliset järjestöt.

Sitten täällä keskusteltiin taas määräenemmistösäädöksistä. Niistä keskustellaan kerran kaudessa. Puheenvuoro edustajat yksi toisensa jälkeen kertoivat, miten juuri määräenemmistösäädökset ovat kirkon yhteyden takuu. Mietin joskus, kenen ykseyden takuu se on. Onko niin, että oikeasti ymmärrämme kysymyksen ykseydestä eri tavoin? Eikö ykseyttä olekaan se, että eri tavoin ajattelevat etsivät yhteistä suuntaa niin, että eri osapuolet tulevat toisiaan vastaan? Vai sekö on ykseyttä, että osan ei tarvitse liikahtaa lainkaan, samalla muut joutuvat suostumaan vallitsevaan olotilaan?

Nyt keskustellaan avioliitosta. Pingisottelu jatkuu, välillä rauhallisempana, välillä kiihkeämpänä. Nyt juuri kuuntelen puhetta, jossa aloitteen puoltajien mahdollisuutta toimia kirkossa kyseenalaistetaan. Aloite menee perustevaliokuntaan. Se näyttää nyt selvältä.

Talousvaliokunta kokoontuu vielä illalla. On ihanaa olla siellä. Saa puhua rahasta, taloudesta, tulevaisuudesta ja rakenteista. Ja illalla pääsee ehkä pankkiin, jos jaksaa.

 

 

 

Puhetta ja aloitteita

 

 

 

Kirkkohallituksessa on siirrytty paperittomaan työskentelyyn. Nyt nekin edustajat, jotka ennen malttoivat istua täysistunnossa ilman läppäriä, katselevat asiakirjoja sähköisiltä laitteilta. Hyvin se näyttää näinkin sujuvan. Asiat rullaavat eteenpäin.

Avioliittokeskustelu pääsi käyntiin eilen illalla kello 19. Kun istunto loppui tuntia myöhemmin, olimme kuulleet vasta viisi puheenvuoroa. Puheenvuoroa jäi odottamaan ainakin parikymmentä ihmistä. Koska aloitteita on tällä viikolla paljon ja sali rakastaa puhumista, keskustelu siirtyy huomiseen tai perjantaihin.

Ihmiset ovat avioliittoasiassa tosissaan.  Puolesta ja vastaan. Ymmärrän sen hyvin. Siksi kannatankin sitä, että säädöstasolla suojattaisiin niiden pappien omantunnunvapaus, jotka eivät omantunnonsyistä vihi samaa sukupuolta olevia pareja. Luterilaisen maailmanliiton mallia seuraten kirkossamme voisi kulkea rinnan kaksi erilaista näkemystä. Sekin on vaikeaa, mutta käsittääkseni ainoa tie, jota voimme yhdessä kulkea.                                                                                                             

On vain yksi asia, jota en tahdo millään ymmärtää. Avioliittoaloitetta vastustavat toistavat kerta toisensa jälkeen, että aloitetta kannattavat pohjaavat käsityksensä yhdenvertaisuuteen tai toimivat yhteiskunnan paineen alla. Olisi toinen toistaan kunnioittavaa myöntää, että samaa sukupuolta olevien avioliiton kannattajat päätyvät kantaansa teologisen työskentelyn pohjalta. Vaikka salissa esitettäisiin minkälaisia teologisia argumentaatioita tahansa, ne jäävät vastustajilta näkemättä ja kuulematta. Mutta käytävällä kuulen myös aloitettava vastustavien tuskan siitä, miksi me, jotka kannatamme aloitetta, emme ymmärrä Raamattua samalla tavoin kuin he.

Tänään keskusteltiin pitkään saattohoidosta, Utsjoen seurakunnan itsenäisyyden säilymisestä ja mahdollisesta kansalaisaloitteen käyttöönotosta kirkolliskokouksessa. Se siis toimisi eduskunnalle menevien kansalaisaloitteiden tapaan. Tätäkin aloitetta osa kannattaa ja osa vastustaa. Toisten mielestä kansalaisaloite mahdollistaisi osallisuutta kirkon melko moniportaisessa ja useimmalle ihmiselle vieraassa päätöksentekomallissa. Toiset taas katsovat, että sitä kautta kirkolliskokouksen käsittelyyn tulee turhia ja ennakoimattomia aloitteita, jotka halvaannuttavat päätöksentekoa entisestään. Kyse on myös siitä, mitä on kirkollinen demokratia ja miten sitä pitäisi kehittää. Itse kallistuin aloitteen kannalle, sillä tulevaisuuden vaikuttaminen tulee olemaan toisenlaista kuin nykyinen hallintohimmeli. Iloisesti ja yllättäen asia lähti valiokuntaan valmistelua varten.

Nyt sitten käydään keskustelua rakkaasta tulevaisuusvaliokunnan mietintöä. Jotkut asiat menevät eteenpäin, monet eivät. Mutta kunhan edes jotkut asiat menisivät. Tosin Sammeli Juntunen jo ehdotti, että koko mietintö tulee palauttaa takaisin valiokuntaan ja tehdä kaikki toisin. Sali lähetti kuitenkin mietinnön selvin äänin jatkoon toimenpiteitä varten. Seurakuntiin ei tule suuria muutoksia, hiippakuntien määrä säilyy ennallaan, alistusasioita karsitaan, keskusrahastomaksua lasketaan ehkä yhdellä prosenttiyksiköllä.

 Äänestämään ei enää päästy. Harmi. Mutta huomenna on uusi päivä.

 

 

 

 

Tulevaisuutta ja avioliittoa

Aamu alkoi tututtuun tapaan jumalanpalveluksella Maarian kirkossa. Messu oli siitäkin hauska, että siellä veisattiin vain uusia virsiä - monia minullekin aivan tuntemattomia. Toimitusvuorossa oli Espoon hiippakunta. Pidin valtavasti Tapio Luoman saarnasta. Hän varoitti siitä harhasta, että kirkon jäsenet olisivat yksi joukko, joita voidaan johtaa yhdellä tavalla. Kristuksen seuraajat ovat moninaista väkeä. Samalla hän muistutti, että kirkolliskokouksessa ollaan hoitamassa kokonaiskirkon asioita, eikä silloin niitä pidä käsitellä vain omasta teologisesta tai sosiaalisesta viitekehyksestä käsin. Täällä pitää voida odottaa edustajilta laajempaa katsontakantaa.

Arkkipiispa puuttui tapansa mukaan ajankohtaisiin asioihin kirjallisuuden kautta. Nyt puhuttiin Jumalan läsnäolosta ja poissaolosta ja sen kokemuksesta. Ja samalla turvanpaikanhaijoista ja turvapaikkapäätöksistä, viranomaisiin luottamisesta ja terveestä kritiikistä. Mutta perusajatus oli tämä:

Kirkko ei ole yhteiskunnan moraalinvartija. Kirkko on olemassa, jotta Jumalan läsnäolo tässä maailmassa tuntuisi vahvemmin kuin Jumalan kauhistuttava poissaolo. Siinä on kirkon tärkein, luovuttamattomin tehtävä. Rohkaisevaa, syvimmällä tavalla rohkaisevaa on, että viime kädessä Jumalan läsnäolo ei ole kirkon osaamisesta tai onnistumisesta kiinni; sielläkin, missä erottuu vain Jumalan kauhistuttava poissaolo, Jumala on.

Kirkolliskokousviikko on aina työntäyteinen, mutta tämä viikko näyttää olevan sitä erityisesti. Ehkä tunnelmaa tiivistää sekin, että käsittelyssä on kaksi itselleni tärkeää asiaa: tulevaisuuskomitean mietintö kirkon uudistamisesta ja keskushallinnon keventämisestä sekä aloite avioliittokäsityksen laajentamisesta.

Tulevaisuuskomiteassa tehtiin töitä lyhyellä aikataululla ja intensiivisesti. Tietysti sitä toivoo omalle työlleen myötätuulta. Nyt valiokunta on nostanut siitä omat valintansa päätettäväksi. Vähän pettyneenä katson, miten vähän siitä lopulta jäi käteen. Mutta odotetaan nyt yleiskeskustelua. Ehkä kirkossa pitää olla tyytyväinen siihenkin, että edes jotain menee eteenpäin.

Avioliittoaloitteen eteenpäinmeno on arvoitus. Yhtäältä sitä vastustavat ne, jotka toivovat asialle positiivista ratkaisua tuomioistuimissa ja toisaalta ne, jotka haluavat nykytilanteen jatkuvan. Puhemiesneuvosto väänsi kättä siitä, mihin valiokuntaan aloite menee. Perustevaliokunta voitti. Luottamusjuopa valiokuntien välillä näyttää olevan melkoinen. Nyt voisi olettaa, että aloite menisi valiokuntaan, sillä perustevaliokunnassa monet toivovat voivansa antaa oman puumerkkinsä tähän keskusteluun. Toivottavasti he ovat luottamuksen arvoisia ja pystyvät katsomaan asiaa laajasti, myös muiden teologisten oppiaineiden kuin dogmatiikan näkökulmasta. Tässä punnitaan myös perustevaliokunnan ammattitaito.